70-luvun Länsi-Saksan on täytynyt olla mielenkiintoinen elinympäristö. Yhtäältä Yhdysvaltojen avulla nostettu talous oli nostanut hyvinvointivaltion Euroopan kärkeen. Toisaalta kolmannen valtakunnan jälkeinen kollektiivinen syyllisyys ajoi varmasti kansallisen identiteetin ahtaalle. Saksalaista kulttuuria yhdistänyt Preussin valtakunta oli lakkautettu ja sen instituutiot olivat Natsit lianneet.
Jotain tällaista kuulen myös Canin musiikissa ja krautrockissa ylipäätään. Saksalaiseen kulttuuriin niin elimellisesti kuuluva valtava systeeminrakennus ja mielipuolisuuden rajalla liikkuva paatoksellisuus loistavat poissaolollaan. Jos edellisen viikon Harmonium haahuili, tämä musiikki vasta haahuileekin! Levyn neljä kappaletta sulautuvat toisiinsa. Ne ovat kaikki hitaasti lämpiäviä, viehättävän grooven varaan rakennettuja minimalistisia yhden soinnun tutkielmia, joita tuntuu luonnehtivan häilyminen rituaalinomaisuuden ja täydellisen välinpitämättömyyden välillä. Tavallaan soundit ovat tarkkaan harkittuja, toisaalta alas miksattu laulu on känisevää ja ironisen oloista, ja kitarat aika hutaisten soitettuja. Tässä mielessä tuntuu, että Can yrittää tietoisesti olla jonkinlainen saksalaisuuden antiteesi: paatoksellisuuden sijaan ironisen välinpitämätön, systeeminrakentamisen sijaan tietoisen viitteellinen.
Viikon Teos –sarjan tarkoituksena eräs rikkaus on, että minäkin laajennan musiikillista horisonttiani. En ollut kuunnellut krautrockia juuri lainkaan ennen valmistautumistani Saksa-osioon. En voi paneutumisesta huolimatta väittää oikein ymmärtäväni tai pitäväni tästä levystä. Tavoitan sen esteettiset periaatteet, mutta musiikki ei oikein tavoita minua.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa