Glossolalia on Steve Walshin toinen sooloalbumi.
Vuosi 2000 oli hyvä Kansas-faneille. Sekavia aikoja kokenut yhtye teki vuosikymmenten tauon jälkeen paluun alkuperäisellä kokoonpanolla uuden levyn. Ja kas, Somewhere To Elsewhere oli jopa yllättävän onnistunut paluu yhtyeen alkuperäiseen soundiin. Itse asiassa parasta Kansasia sitten 70-luvun. Eikä tässä vielä kaikki. Myös yhtyeen vokalisti ja kosketinsoittaja julkaisi 25 vuoden tauon jälkeen uuden soololevyn. Ja sekin oli hyvä. Itse asiassa yllättävän hyvä.
Walshin ensimmäinen soololevy Schemer-Dreamer (1980) oli täysin lässyä pehmorokkia, vaikka hän kannessa pyssyt ojossa keekoilikin. Yhtä hampaatonta oli herran 80-luvun bändin Streetsin AOR. Glossolalia onkin jotain aivan muuta. Jotain sellaista, joka voi järkyttää Schemer-Dreamerin ystäviä (kai sellaisiakin on?).
Heti ensimmäinen kappale ”Glossolalia” (“kielilläpuhuminen”) tekee selväksi, että nyt ei olla toistamassa eilispäivän aikuisrock-kliseitä. Rajusti päälle käyvä ”Glossolalia” iskee pöytään raskasta industrial-soundia, pauhaavia metallikitaroita, synteettisiä tekstuureja, orkestraalisia sävyjä ja äärimmäistä dynamiikan vaihtelua. Oikeastaan ainoa sidos vanhaan on Walshin dramaattinen vokalisointi, joka on yhä väkevää kuultavaa vaikka ikä ja eletty elämä siinä kuuluvatkin. ”Glossolalia” on ravistuttavan hieno sekoitus monenlaisia aineksia ja aidosti progressiivista musiikkia, joka kuulostaa vielä tänäkin päivänä tuoreelta ja omintakeiselta.
En halua vähätellä Walshin omaa panosta levyllä, mutta ilmeisesti hyvin merkittävä katalyytti Glossolalian edistyksellisyydessä oli sen tuottaja Trent Gardner (1961–2016). Gardner tunnettiin etenkin johtamastaan progebändistä Magellanista, jonka levyillä hän yhdisteli sinfoniseen progeen modernin digitaalisen tuotannon mahdollisuuksia.
Walsh tutustui Gardneriin tämän soolokonseptialbumin Leonardo: The Absolute Man (2001) äänityksissä. Walsh vieraili levyllä laulajana useammallakin raidalla, ja kun yhteistyö tuntui luontevalta, pyysi hän Gardneria tuottamaan ja sovittamaan uuden soololevynsä.
Gardnerin avulla Walsh onnistui rakentamaan toivomansa modernin soundin, jossa oikeat instrumentit yhdistyvät saumattomasti looppeihin ja muuhun elektroniseen säestykseen. Täytyy sanoa, että Gardner onnistui tehtävässään jopa yllättävän hyvin. Siinä missä hänen omat Magellan-levynsä kuulostavat varsin kliinisiltä ja steriileiltä, on Glossolalian soundi juuri sopivalla tavalla likainen ja lihaksikkaan tuhti. Ainakin osittain varmasti siksi, että elektronisten elementtien rinnalla soittaa taitava bändi. Walsh itse on tietysti erinomainen kosketinsoittaja, mutta hänellä on tukenaan myös muun muassa Kansas-basisti Billy Greer, Streetsistä tuttu kitaristi Mike Slamer ja virtuoosirumpali Virgil Donati. Gardnerin koukeroiset sovitukset ansaitsevat myös kiitosta. Lähes jokaiseen raitaan on rakennettu jotain yllättäviä käänteitä tai poikkeuksellisia soundimaailmoja joita ei välttämättä olisi tarvittu, mutta lopputulos on niiden ansiosta huomattavasti rikkaampi ja kiinnostavampi.
Lue myös:
- Levyarvio: Steve Walsh – Glossolalia (2000)
- Year by Year : Best Albums of 1976 – 21-29
- Levyarvio: Jimmy Page – Outrider (1988)
- Review: Brian Eno + David Byrne – My Life in the Bush of Ghosts (1981)
- Levyarvio: Gong – Zero To Infinity (2000)
- Review: Michael Oldfield – Heaven’s Open (1991)
- Review: Talk Talk – The Colour Of Spring (1986)
- Levyarvio: Jeff Wayne – Jeff Wayne’s Musical Version Of The War Of The Worlds (1978)
- Review: Gong – Shamal (1976)
60-minuuttinen Glossolalia ei kuitenkaan kanna aivan loppuun asti, ja etenkin loppupuolella on muutama vähäisempi kappale, jossa tuotannon pauhu meinaa hukuttaa sävellysten vähäisetkin ideat. Itse en olisi jäänyt kaipaamaan albumin kahta viimeistä raitaa ”Mascara Tearsia” ja ”Rebeccaa”, vaikka eivät nekään täysin kelvottomia ole. Onneksi valtaosa materiaalista on kuitenkin selvästi vahvempaa. Komean nimibiisin ohella erityisen vaikuttavia ovat ”Serious Wreckage”, ”Heart Attack” ja ”Haunted Man”, jotka muodostavat levyn keskivaiheille sen vakuuttavimman kokonaisuuden.
Pianolla ja melodisella lauluosuudella käynnistyvä ”Serious Wreckage” on levyn emotionaalinen kohokohta. Sen sanoitus kertoo rattijuoposta, joka ajettuaan lapsen yli joutuu kohtaamaan tekonsa seuraukset ja ajautuu entistä syvempään syöksykierteeseen. Walshin tunteikas laulusuoritus on paikoin kuin särkymisen partaalla. Musiikillisesti sovitus on monipuolinen ja kiinnostavalla tavalla katkonainen. Pianosäestyksestä siirrytään jousisektiolta kuulostavaan synteettiseen ostinatoon ja sieltä vahvasti efektoituihin kitaroihin. Kaikkea kannattelee Donatin alituisesti yllättävä rumpalointi sekä Walshin intohimoinen ja suorastaan teatraalinen vokalisointi. En tietenkään väitä, että ”Serious Wreckage” on sinänsä omaelämäkerrallinen kappale, mutta tietäen Walshin oman kamppailun päihteiden (Glossolalia on ensimmäinen levy jonka Walsh kirjoitti selvänä 30 sumeamman vuoden jälkeen) kanssa se tuntuu tavallaan tunnutukselliselta ja sanoitusten sisältämä katumus vavahduttavan aidolta.
Don’t tell me it’s gonna be fine
A child is gone away
But he lives on inside my mind
Serious wreckage
Makin’ my head swoon
Serious wreckage
Brown bag on the midnight Moon
Serious wreckage
Wet, wet, bloody wet
One drink to remember
One more to forget that serious wreckage
”Heart Attack” puolestaan kiihdyttää tempoa ja vie albumia hetkeksi futuristisen hard rockin suuntaan. Synteettiset efektit kilpailevat vonkuvien sähkökitaroiden kanssa ja alituisesti liikkeessä oleva rytmiraita sitoo kokonaisuuden progressiivisen rockin jatkumoon. Hetkittäin tehokkaan kertosäkeen omaavasta kappaleesta tulee mieleen synkempi ja raskaampi versio Yesin ”Owner Of A Lonely Heartista”.
”Haunted Man” jatkaa samaa vahvaa jaksoa hieman toisenlaisella dynamiikalla. Siinä yhdistyvät kevyemmät, lähes kuiskauksenomaiset lauluosuudet ja äärimmäisen aggressiivinen kertosäe, jossa Walsh huutaa täyttä kurkkua raskaasti pauhaavien kitaroiden yllä. Instrumentaalijaksot puolestaan tarjoavat piristävän annoksen tempomuutoksia, tiluttelevia kitaroita ja koskettimia sekä Donatin väkevää, staccatomaisesti iskevää rumpalointia.
Tummasävyinen ja yllätyksiä täynnä oleva, hetkittäin suorastaan kaoottisesti päällekäyvä, Glossolalia on onnistunut yhdistelmä raskasta rokkia, industrial-soundeja ja progekoukeroita. Kyseessä ei todellakaan ole mitään keski-ikäisen miehen nostalgista vanhojen kunnianpäivien uudelleen lämmittelyä. Tämä on Walshin pimeä puoli moderniksi progeksi valjastettuna. Epätasaisuudestaan huolimatta väitän, että Glossolalia päihittää kaiken mitä Kansas on julkaissut 70-luvun jälkeen, jopa mainion Somewhere To Elsewhere -levyn. Siinä missä tuo albumi oli erinomaista retroprogea, on Walshin Glossolalia aidosti eteenpäin katsovaa progressiivista musiikkia. Onkin harmi, että levy jäi ilmestyessään hyvin vähäiselle huomiolle eikä sitä ole kunnolla löydetty vieläkään.
Parhaat biisit: ”Glossolalia”, ”Serious Wreckage”, ”Heart Attack”, ”Kansas”, ”Haunted Man”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lisää kirjoituksia amerikkalaista levyistä löydät täältä >
Kappaleet:
- Glossolalia (5:20)
- Serious Wreckage (6:01)
- Heart Attack (4:18)
- Kansas (9:00)
- Nothing (3:08)
- Haunted Man (5:35)
- Smackin’ The Clowns (10:05)
- That’s What Love Is All About (5:05)
- Mascara Tears (7:05)
- Rebecca (5:15)
Muusikot:
Steve Walsh: laulu ja koskettimet Trent Gardner: koskettimet ja pasuuna Virgil Donati: rummut Page Waldrop: steel- ja akustinen kitara Jim Roberts: Hammond-urut Mike Slamer: kitara Billy Greer: basso Wayne Gardner, David Manion ja Steve Brownlow: lisämuusikot
Tuottaja: Trent Gardner & Steve Walsh
Levy-yhtiö: Magna Carta
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti