V on Spock’s Beardin viides studioalbumi.
Amerikkalainen vuonna 1992 perustettu Spock’s Beard osoitti jo 90-luvun puolivälissä ilmestyneellä esikoislevyllään The Light olevansa vakavasti otettava tekijä ja yksi progressiivisen rockin “kolmannen aallon” vetureista.
Yhtyeen vahvuuksiin kuului bändin pääsäveltäjän Neal Morsen luonteva tapa yhdistellä brittiläisen sinfonisen progen koukeroita tarttuvaan amerikkalaiseen aikuisrokkiin. Spock’s Beardia voisikin kuvailla Yesin ja Kansasin lehtolapseksi, ja jossain kauempana sukupuussa vaikuttavat myös Gentle Giantin vinksahtaneemmat geenit. Morsen tyylin kaksijakoisuus asetti yhtyeen hieman haastavaan paikkaan. Kunnon progesnobit pitivät yhtyeen musiikkia imelänä jenkkihöttönä, ja toisaalta aikuisrockin ystäville musiikki oli liian kummallista ja monimutkaista. Tästä huolimatta Spock’s Beard onnistui nousemaan suosituimpien 90-luvun uusien progebändien joukkoon, vaikkei koskaan todellista valtavirran läpimurtoa saavuttanutkaan.
Morsen sävellykset saivat kiitettävästi puhtia myös siitä, että niitä soittamassa oli erittäin taitava ja tyylitajuinen ryhmä. Morse itse on pätevä vokalisti ja kosketinsoittaja, ja hän sai rinnalleen toisella levyllä Beware Of Darkness Hammond-urkuihin ja Mellotroniin keskittyvän Ryo Okumoton. Rytmiryhmässä puolestaan väkevää työtä tekee Chris Squire -hengessä basso murisuttava Dave Meros ja notkea rumpali Nick D’Virgilio, joka ammentaa soittoonsa vaikutteita tasaisesti klassisesta rockista, jazzista ja jopa klassisen musiikin lyömäsoittajilta Bruford/Collins-tyyliin. Yhtyeen villikortti on Nealin veli Alan Morse, jonka sähkökitarointi on ilahduttavan arvaamatonta sen loikkiessa pehmeästä melodisuudesta välillä hyvinkin rujoon dissonanssiin.
Yesin ja Gentle Giantin tapaan Spock’s Beard on myös vahva vokaaliyhtye. Neal Morse hoitaa yksinään päävokaalit, mutta Okumotoa lukuun ottamatta myös kaikki muut jäsenet antavat vahvan panoksen taustalauluun, ja yhtyeen lauluharmoniat kasvatetaan usein täyteläisen kompleksisiksi.
Spock’s Beardin esikoisella ilahdutti vahvojen soittajien ja Morsen progea vai rokkia tasapainoilun lisäksi muutamat todella kummalliset ratkaisut, kuten legendaarinen FUCK YOU! -osio, jotka valitettavasti karsiutuivat nopeasti yhtyeen tyylistä pois. Seuraavat kolme levyä sisälsivät paljon vahvaa musiikkia, mutta alkoivat kangistua vauhdilla kaavoihinsa. Neljäs levy Day For Night jatkoi toisaalta toinen jalka menneessä, mutta vaikutti pyrkivän aiempaa lyhyemmillä kappaleillaan aavistuksen epätoivoisella tavalla kohti valtavirtaa ilman merkittävää menestystä. Omaan makuuni Spock’s Beardin aikuisrock-puoli nousi tässä vaiheessa liikaakin pintaan.
V tuntuu selvältä korjausliikkeeltä. Se palaa yhtyeen progressiiviseen ytimeen. Se ei tarjoa suuria innovaatioita, mutta kappalemateriaali on vahvempaa kuin pitkään aikaan, ja paikoin jopa vahvinta, mihin yhtye koskaan pystyi.
Paluusta progeytimeen kertoo jo vilkaisu levyn takakanteen, joka paljastaa albumin rakentuvan kahden eeppisen mittaisen raidan varaan. Albumin aloittaa yli 16-minuuttinen “At the End of the Day” ja päättää lähes puolituntinen spektaakkeli “The Great Nothing”. Näiden väliin on asemoitu neljä lyhyempää raitaa.
Lue myös: Levyarvio: Mike Johnson – The Gardens Of Loss (2026)
At The End Of The Day
Levyn käynnistävä “At the End Of The Day” on ehkäpä Spock’s Beardin hienoin raita. Siinä tuntuu loksahtavan kaikki kohdilleen poikkeuksellisella tavalla. Sävellys alkaa kauniilla, utuisella puupuhaltimien varaan rakennetulla instrumentaalisella introlla. D’Virgilion symbaalit saattelevat varovaisesti muun bändin mukaan, ja pian käynnistyy komean monimutkaisen rytmisen grooven varaan rakentuva jakso, joka johtaa parin minuutin jälkeen ensimmäiseen vokaaliosioon. Morse laulaa intohimoisesti väkevän rytmiraidan päällä, ja kappale kasvaa kolmen minuutin kohdalla ensimmäiseen välihuipennukseen. Tämän jälkeen se rauhoittuu hetkeksi hiljaisempaan osioon, jossa käyrätorvet soittavat fanfaarimaisen teeman.
Viiden minuutin kohdalla alkaa upea latino-osio, joka tuo mieleen debyyttilevy The Lightin vastaavat hetket nimiraidalla. Tällä kertaa bändi soittaa kuitenkin aiempaa huomattavasti tuhdimmalla otteella. Raskaasti hurisevat riffit vuorottelevat leikkisästi soivan sähköpianon ja vimmaisesti iskevien puhaltimien kanssa. Kaiken kaikkiaan “At the End of the Day” on erinomainen esimerkki pitkästä progesävellyksestä, joka siirtyy osiosta toiseen luontevasti ja on vieläpä rikkaasti sovitettu laajennetulle kokoonpanolle. Kunpa puhaltimista olisi tullut myös pidemmällä aikavälillä keskeinen osa Spock’s Beardin sointia.
Viimeisen viiden kuuden minuutin aikana kappale tarjoilee vuoron perään kauniita vokaaliosioita, raskaimpia riffejä, joita bändi on koskaan soittanut, sekä komeita kosketinsoitinsooloja sekä Morselta että Okumotolta, joka surisuttaa Hammondia hetkisen todella maukkaalla tavalla. Kaiken kruunaa todella messevästi musiikkia eteenpäin potkiva rytmiryhmä. Aivan lopussa sävellykseen rakennetaan vielä yksi aavistuksen turha kierre kitarasooloineen, mutta kokonaisuutena “At The End Of The Day” on lähes täydellinen raita.
Revelation
Seuraava kappale “Revelation” on merkitty koko yhtyeen nimiin. Se alkaa kevyesti soiden kuin balladi, mutta sisältää myös osioita, joissa runtataan raskaammalla otteella. Säkeistöjen taustalla kuultava helisevä sähköpiano on herkullinen, mutta kertosäkeiden huutolaulu ja raskas sointi eivät ole yhtä innostavaa kuultavaa. Loppupuolella kuultava Alan Morsen meluisa kitarasoolo on kuitenkin jälleen hieno osoitus siitä, kuinka kiinnostavasti hän käyttää soitossaan dissonanssia.
Thoughts (Part II)
Kolmas kappale “Thoughts (Part II)” on Morse-veljesten yhteinen sävellys ja se jatkaa debyyttialbumilla alkanutta Gentle Giant -henkistä sarjaa. Tämä osa on näistä ehdottomasti onnistunein, eikä sen huikeat moniääniset lauluosuudet kalpene esikuvansa rinnalla. Akustisesti käynnistyvä kappale vaikuttaa ensimmäisen säkeistönsä perusteella tavanomaiselta rakkauslaululta, mutta sanoitukset käännetään nokkelasti päälaelleen ja biisi saa huomattavasti synkemmän suunnan. Suuntaansa useaan kertaan muuttava musiikki kuvastaa hienosti sanoitusten vaihtuvia tunnelmia, ja mukana kuullaan muun muassa upea moniääninen a cappella -osio sekä lyhyitä instrumentaalisia breikkejä, joissa päärooli annetaan viuluille ja sellolle. “Thoughts (Part II)” on todella mainio kappale ja muistutus siitä, että proge voi olla myös hauskaa musiikkia.
I thought I’d come to you and say
Everything within my heart
I just can’t look the other way
And wait for us to grow apart
Then I think … WHAT’S THE POINT?
All On A Sunday” ja “Goodbye To Yesterday
“Thoughts (Part II)” jälkeen kuullaan kaksi lyhyempää ja hieman vähäpätöisempää raitaa. “All On A Sunday” on suoraviivainen rokkikappale, joka tuntuu kurkottelevan paikoin jopa grungen suuntaan, kun taas “Goodbye To Yesterday” on kevyt The Beatles-henkinen balladi. Levykokonaisuuden kannalta “Goodbye To Yesterday” tarjoaa korville lepoa kevyemmän sointinsa ansiosta, ja kappale sisältää myös kauniita melodioita. Sovitus on yksityiskohtainen, mutta elementtejä on ehkä lopulta hieman liikaa.
Lue myös:
- Levyarvio: Black Sabbath – Master Of Reality (1971)
- Review: Henry Cow – Concerts (1976)
- Levyarvio: Spock’s Beard – V (2000)
- Review: Cos – Viva Boma (1976)
- Levyarvio: King Crimson – The ConstruKction Of Light (2000)
- Review: Camel – Moonmadness (1976)
- Review: Gong – Gazeuse! (1976)
- Review: Mike Johnson – The Gardens Of Loss (2026)
- Levyarvio: Mike Johnson – The Gardens Of Loss (2026)
The Great Nothing
Levy huipentuu noin 27-minuuttiseen spektaakkeliin “The Great Nothing”, joka on Spock’s Beardin pisin sävellys. Minuutti minuutilta tämä kokonaisuus ei ole aivan yhtä tehokas kuin “At the End of the Day”, mutta yllättävän hyvin teos kantaa kestonsa. Kuuteen osaan jaettu kappale kuvaa nuorta muusikkoa, joka kamppailee elämän ja erityisesti musiikkibisneksen ristipaineissa. Sanoitukset heijastelevat vahvasti Neal Morsen omia kokemuksia ennen läpimurtoa Spock’s Beardin kanssa.
Tematiikassa on kiinnostavia yhtäläisyyksiä Kevin Gilbertin The Shaming Of The True -albumiin, joka ilmestyi postuumisti samana vuonna. Morsen tekstit eivät yllä Gilbertin terävyyteen, mutta musiikillisesti “The Great Nothing” on vahvaa työtä, vaikka siirtymät osiosta toiseen eivät aina ole täysin sulavia. Tarjolla on kuitenkin eloisaa progea, useita tehokkaita toistuvia teemoja, varioitua instrumentaatiota ja runsaasti tilaa bändin jäsenille loistaa.
Erityisesti on pakko mainita Meroksen bassosoundi, joka jyrisee parhaimmillaan todella messevästi, mutta artikuloi silti herkullisen selkeästi. “The Great Nothing” ei ehkä täysin perustele massiivista kestoaan, mutta kuuluu silti ehdottomasti 2000-luvun alun sinfonisen progen kärkiteoksiin tässä mittakaavassa.
V:n aikoihin Neal Morsen uskonnollinen herääminen nosti jo päätään ja levy jäikin hänen toiseksi viimeisekseen yhtyeen riveissä. Jälkikäteen heijastumia tästä on helppo kuulla siellä täällä levyn sanoituksissa. Vuonna 2002 ilmestyneen konseptialbumi Snow’n jälkeen Morse jätti bändin ja keskittyi soolouraansa julkaisten massiivisen määrän musiikkia joka tyylillisesti vaihteli puhtaasta gospelista Spock’s Beard -henkiseen progeen, mutta entistä mahtipontisemmalla sävyllä. Ja usein suoraviivaisen uskonnollisilla sanoituksissa varustettuna.
Spock’s Beard julkaisi mainion debyyttinsä jälkeen varsin epätasaisia levyjä, mutta tällä viidennellä albumilla kaikki loksahti kohdilleen. V on ehdottomasti Spock’s Beardin paras albumi ja ylipäätänsä Neal Morsen huippuhetki säveltäjänä. Tästä hän tai bändi ei ikinä ole pystynyt petraamaan.
Parhaat biisit: ”At The End Of The Day”, ”Thoughts (Part II)”, ”The Great Nothing”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: King Crimson – The ConstruKction Of Light (2000)
Kappaleet
- ”At the End of the Day” 16:28
- ”Revelation” 6:04
- ”Thoughts (Part II)” 4:39
- ”All on a Sunday” 4:04
- ”Goodbye to Yesterday” 4:40
- ”The Great Nothing” 27:01
- I. ”From Nowhere”
- II. ”One Note”
- III. ”Come Up Breathing”
- IV. ”Submerged”
- V. ”Missed Your Calling”
- VI. ”The Great Nothing”
Spock’s Beard:
Neal Morse: laulu, piano, kaikki syntetisaattorit, akustinen kitara (5) Alan Morse: sähkökitara, laulu, sello, sampleri Dave Meros: basso, kontrabasso, käyrätorvi, laulu Nick D’Virgilio: rummut, perkussiot, laulu Ryo Okumoto: Hammond-urut, Mellotron
Vierailijat:
Katie Hagen: käyrätorvi Chris Carmichael: viulu, alttoviulu, sello Kathy Ann Lord: englannintorvi Joey Pippin: trumpetti
Tuottaja: Neal Morse, Spock’s Beard
Levy-yhtiö: InsideOut
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti