Vaikeuksien kautta voittoon? Ainakin Rushin kohdalla tuntui 1970-luvun puolivälissä käyvän tuon vanhan sanonnan mukaisesti. Caress Of Steel oli ollut kunnianhimoinen albumi, mutta yleisö ei sitä innostunut ostamaan, eivätkä tuoreen albumin kappaleetkaan saaneet keikoilla järin innostunutta vastaanottoa. Liian huonoista myyntiluvuista taas seurasi se, että levy-yhtiö ilmaisi tyytymättömyytensä. Levytyssopimus oli päättymässä, mutta Rushin manageri Ray Danniels onnistui neuvottelemaan Rushille jatkoa vielä yhden albumin verran. Oli tietysti selvää, että yhtyeen jatkon kannalta tulevan levyn kannattaisi vaikuttaa hyvältä myös myyntiluvuilla mitattuna. Luultavasti Geddy Lee, Alex Lifeson ja Neil Peart alkoivat ajatella Rushin olevan yhtye, jolla oli takanaan lupaava tulevaisuus. Seuraava albumi saattaisi jäädä yhtyeen viimeiseksi ja Lifeson kertoikin jälkeenpäin miettineensä noihin aikoihin, olisiko yhtyeellä tulevaisuutta.
Rushin kunniaksi on sanottava, että levy-yhtiön painostus ei kuitenkaan johtanut tylsään varman päälle pelaamiseen. Tulevalle levylle päätettiin tehdä Caress Of Steelin tapaan kokonaisen älppäripuoliskon mittainen yhtenäinen teos. Vaikuttaakin siltä, että esimerkiksi ”The Fountain Of Lamnethista” otettiin opiksi ja ”2112:n” rakenteesta osattiin tehdä jäntevämpi. Ja vaikkei yhtye kai olekaan sitä myöntänyt, niin älppärin kakkospuolen lyhyemmät kappaleet tuntuvat olevan hienoinen kompromissi ja kädenojennus sekä levy-yhtiölle että aiempien albumien tavallisempaa rockia kaipaaville faneille. Albumina 2112 on kohtuullisen tasapainoinen kokonaisuus, jolla Rush sai musiikkinsa osaset loksahtamaan aiempaa paremmin kohdalleen. Levyltä löytyy jopa se Hugh Symen suunnittelema yhtyeen symboliksi noussut kuva, joka löysi tiensä monen fanin farkkutakin selkään. Alex Lifeson analysoi myöhemmin naama peruslukemilla, että kuvan suosio johtui kahdesta seikasta – ”The naked bum and the fist, I think. That’s it, the bum and the fist.”
Koko albumin ykköspuolen mittainen ”2112” muodostuu seitsemästä toisiinsa liittyvästä osasta. Neil Peartin kirjoittamat sanoitukset olivat saaneet innoitusta Ayn Randin kirjoista siinä määrin, että ”2112:n” levykannessa tekijäksi on merkitty ”Neil Peart With acknowledgement to the genius of Ayn Rand”. Tarinan kaukaisessa tulevaisuudessa galaksienvälisestä sodasta on kulunut 50 vuotta. Valtaa pitävä papisto on kieltänyt musiikin. Tarinan sankari löytää kuitenkin vanhan akustisen kitaran ja sen avulla musiikin, joka lopulta johtaa yhteiskunnan vapautumiseen ja tietysti myös sankarin omaan kuolemaan.
”2112” on rakennettu huomattavasti onnistuneemmin kuin Caress Of Steelin koko kakkospuolen mittainen ”The Fountain Of Lamneth”. Rakenteeseen ja tunnelmien vaihteluun on kiinnitetty huomiota. Eikä Rushin pojilta huumorintajuakaan tuntunut puuttuvan – ”2112:n” monesta erilaisesta osasta koostuva alkusoitto on nimetty nimenomaan ”Overtureksi”. Sen alussa kuullaan vajaan minuutin verran futuristista ujellusta ennen kuin varsinainen soitto alkaa. ”Overture” jatkuu yllättävänkin raskaalla riffillä ja laukkakompilla, jonka päätteeksi kuullaan vielä Raamatusta tuttu ”And the meek shall inherit the earth” (Autuaita ovat kärsivälliset: he perivät maan).
Vaikka Rush olikin siirtynyt levy levyltä pikkuhiljaa kohti progressiivisempaa ja mutkikkaampaa tyyliä, on 2112 silti vielä vahvasti kiinni yhtyeen alkuaikojen Led Zeppelin -vaikutteisessa rockissa. ”The Temples Of Syrinx” on raskas ja kaiken riffittelyn keskellä Geddy laulaa korkealta ja kovaa. Kappaleessa kerrotaan millaisessa maailmassa vuonna 2112 eletään. ”The Temples Of Syrinx” on ehdottomasti yksi koko albumin mieleenjäävimmistä kohdista.
Tarinassa pitää tietysti olla suvantokohtia ja ”2112:ssa” se on “Discovery”. Luolasta löytyy vanha akustinen kitara, jonka avulla päähenkilö löytää yhteiskunnassa kielletyn musiikin. Tarinan kannalta tämä on tietysti tärkeä juttu, joskin ”Discoveryn” aikana kuultava virittely kuulostaa aika turhalta. Positiivisena asiana pitää kuitenkin mainita Geddyn laulu, joka ei pelkän akustisen kitaran säestyksellä kuulosta niin kireältä kuin yleensä.
“Presentation” on hienosti vaihteleva osa, lähes akustisen säkeistön ja sähköisemmän kertosäkeen kontrasti toimii erinomaisesti. Tarinan kannalta kyse on uuden löydön eli musiikin esittämisestä Syrinxin papeille, jotka tietenkin jo tunsivat tuon kansalta kieltämänsä asian. Mutta koska musiikkia ei maailmassa tarvita, tuhoavat papit kitaran.
Lyhyehkö “Oracle: The Dream” kuulostaa uhmakkaalta ja soiton osalta se tuntuu kulmikkaalta väliosalta, jonka tarkoituksena on viedä sankari kohti vääjäämätöntä kohtaloaan. Päähenkilö näkee unta toisesta planeetasta, jolla ihmiset saavat olla yksilöitä ja toteuttaa itseään. Sellaiseen paikkaanhan sankari ei voi päästä, joten herättyään hän on masentunut. Seuraa hempeänä alkava “Soliloquy”, joka päättyy päähenkilön itsemurhaan. Alex Lifeson soittaa jälleen hienon, mutta lyhyehkön kitarasoolon, josta voi halutessaan löytää häivähdyksiä David Gilmourin tyylistä.
“Grand Finale” sisältää ”Overturen” tapaan monia erilaisia osasia, joista trio onnistuu kutomaan mielenkiintoisen instrumentaalilopetuksen ”2112:lle”. Yhdessä kohdassa soolokitarassa on niin erikoisella tavalla sähköinen soundi, että se on oikeastaan epämiellyttävä. Tarina päättyy uuteen sotaan sekä puhuttuun ilmoitukseen: ”Attention all planets of the Solar Federation: We have assumed control.” Tällaiset tarinat pitää kuulla teini-iässä, sillä myöhemmin iän mukanaan tuoma kyynisyys saa dystooppiset eepokset kuulostamaan lähinnä korneilta.
Lue myös:
- Review: Mike Oldfield – Discovery (1984)
- Review: David Sylvian – Brilliant Trees (1984)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1993
- Review: Univers Zero – Uzed (1984)
- Levyarvio: RuoTo – Päivännäkemättömät (2024)
- Review: Nick Mason – Nick Mason’s Fictitious Sports (1981)
Yksinkertaisen mutta tarttuvan riffin kuljettama ”A Passage To Bangkok” on albumin kakkospuolen parhaimmistoa. Moneen kertaan soitetut kitararaidat tekevät Alex Lifesonista tämän kappaleen tähden. Kitarasoolon aikana kappaleen rytmitys tuntuu vaihtelevan, mutta sen progemmaksi Rush ei vielä tässä vaiheessa uraansa innostu hyppäämään. Nuorempana ajattelin ”A Passage To Bangkokin” olevan pelkkä matkakuvaus, mutta myöhemmin minullekin on valjennut, että huumeistahan tässä kekseliäitä kiertoilmaisuja käyttäen kerrotaankin.
1960-luvun klassikko-tv-sarjan mukaan nimetty ”The Twilight Zone” alkaa uljaalla introlla, mutta lopulta kappale ei tunnu pääsevän kunnolla käyntiin. Kovin erillisiltä kuulostavat säkeistö ja kertosäe eivät oikein loksahda yhteen, vaikka Lifeson soittaakin jälleen varsin näppäriä kitarakuvioita. Tiettävästi ”The Twilight Zone” sävellettiinkin nopeasti ja vasta siinä vaiheessa, kun levyn huomattiin tarvitsevan lisää mittaa.
Alex Lifesonin poikkeuksellisesti yksin kirjoittama ”Lessons” palauttaa levyn jälleen rockin pariin. Keveiden, akustista kitaraakin sisältävien säkeistöjen ja sähköisempien kertosäkeitten välille on jälleen rakennettu hyvin toimivaa kontrastia. Juuri ”Lessonsin” kaltaisia kappaleita kuunnellessa on helppo uskoa, että Geddy ja Alex sävelsivät suurimman osan 2112:n materiaalista keikkamatkojen yhteydessä akustisilla kitaroilla.
Hempeä ”Tears” ei tunnu oikein sopivan levyn muiden kappaleiden joukkoon. Onhan se ihan söpö balladi, mutta tyyliltään jotain aivan muuta kuin mitä Rushilta oli ja on totuttu kuulemaan. Nippelitietona todettakoon, että kappaleella kuultavaa Mellotronia soittaa Rushin hovitaiteilija Hugh Syme.
Akustisella kitaralla kitaralla alkava ”Something For Nothing” muuttuu yhden säkeistön jälkeen hyvin kulkevaksi rokkikappaleeksi, joka tyylinsä puolesta olisi sopinut hyvin mille tahansa yhtyeen kolmesta aiemmastakin albumista. Epätasaisen kakkospuolen päätteeksi ja varsinkin ”Tearsin” jälkeen ”Something For Nothing” jättää 2112:sta miellyttävän energisen jälkimaun.
2112:n äänityksiin käytettiin alkuvuodesta 1976 neljä viikkoa ja mukana oli jälleen tuttu tuottaja Terry Brown, joka onnistuikin vääntelemään potikoita toivotulla tavalla. Eikä varsinkaan Alex Lifeson tuntunut säästelevän itseään studiolla, sen verran moneen kertaan kitarat on kappaleille äänitetty. Levy-yhtiössä ei suoranaisesti innostuttu uudesta albumista, mutta julkaisun kanssa ei viivytelty. Levy päätyi kauppoihin vielä samana keväänä ja vastoin levy-yhtiön olettamusta sitä myytiin selvästi Caress Of Steeliä enemmän. Kanadassa se nousi albumilistan viidenneksi ja myynti jatkui tasaisena pitkään. Yhdysvalloissa se päätyi albumilistalla sijalle 61, mikä olikin ensimmäinen kerta kun Rushin albumi pääsi Yhdysvalloissa sadan myydyimmän joukkoon. Sittemmin albumia on myyty Yhdysvalloissa ainakin kolme miljoonaa kappaletta.
Rush oli vihdoinkin julkaissut läpimurtolevynsä ja yhtye oli tehnyt sen omalla tyylillään. 2112 pelasti yhtyeen ja Neil Peartin mukaan levyn menestyksen ansiosta he saivat jatkossa tehdä musiikkiaan haluamallaan tavalla. ”The best thing about 2112’s success is that because the label were so against it, when it did take off, they could never tell us what to do again.”
2112 – tai oikeastaan vasta sitä seurannut livetupla All The World’s A Stage – päätti ensimmäisen vaiheen Rushin historiassa. Seuraavalla studioalbumilla yhtye hyppäsi kunnolla progressiivisen rockin vietäväksi. Vaikka merkkejä yhtyeen kunnianhimoisesta suhtautumisesta musiikkiinsa oli jo nähty, hyppäisi Rush seuraavalla albumillaan aivan uudelle tasolle.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: Rush – Moving Pictures (1981)
Tuottaja: Terry Brown, Rush
Levy-yhtiö: Mercury
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti