”Heinolassa jyrää” lauloi Juice Leskinen viitisenkymmentä vuotta sitten. Jossain progen ja sinfonisen heavyn rajamailla liikuskeleva Pressure Points pitää huolta siitä, että viehättävässä päijäthämäläisessä kaupungissa jyrää edelleen. Maaliskuussa 2023 julkaistu The Islands on jo noin 20 vuotta sitten perustetun yhtyeen kolmas pitkäsoitto. Edellisestä albumista onkin kulunut lähes kymmenen vuotta ja tuona aikana yhtyeen kokoonpano on läpikäynyt muutoksia. Välillä haussa oli ”örisevä kitaristi”, mutta The Islandilla soittaa jälleen yhtyeen alkuperäinen kitaristi Kari Olli. Tuoreimpana lisänä on laulaja Juha Tretjakov. Yhtyeen haastatteluissa kerrotaan, että yhtyeen jatko ei vuonna 2015 ilmestyneen False Lights -albumin jälkeen ollut kaikin ajoin ihan varmaa, mutta lopulta sitä intoa uuden musiikin tekemiseen jälleen löytyi.
The Islandilla kuuluu terveellä tavalla näyttämisen halu. Tarjolla ei ole mitään itsetarkoituksellista kikkailua, vaan sujuvia biisejä ja musiikin ehdoilla tapahtuvaa soittotaitojen esittelyä. Olettaisin, että osasyynä on levyn julkaiseminen uuden levy-yhtiön, espanjalaisen Art Gates Recordsin kautta – pitäähän levy-yhtiön väelle osoittaa yhtyeen kyvyt. Sopimuksen vuoksi Pressure Pointsilla oli studiolla ilmeisesti ensimmäistä kertaa deadline ja sessioiden lopussa meinasi tulla kiire, mutta enpä voi väittää kuulleeni levyllä merkkejä hätäilystä.
”Our Constellation” käynnistää albumin tehokkaasti. Laulaja Juha Tretjakov hoitaa tonttinsa tyylikkäästi heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien, hänen äänestään löytyy tarpeen vaatiessa perinteisen heavyn voimaa ja karheutta. Soitto toimii, soundit ovat selkeät ja vaikka kappale ei sinällään tarjoilekaan mitään ennenkuulematonta metalligenren sisällä, niin toteutus on miellyttävän tasapainoinen ja ammattitaitoisen kuuloinen. Paradoksaalisesti vimmainen tuplabasarityöskentely kuitenkin syö hieman kappaleen tehoja ja ihan lopusta olisi ehkä voinut napata minuutin verran pois kappaleen rakenteen ja dynamiikan siitä kärsimättä, mutta ei tämä maailmanlopun tunnelmissa kulkeva seitsenminuuttinen avausraita silti nykyiselläänkään liian pitkä ole. ”Our Constellation” on hyvä pienoiseepos, joka antaa positiivisen ensivaikutuksen tulevasta kuuntelukokemuksesta.
Rauhallisena alkava ”So Ordinary” kasvaa loppua kohti heavygenren kirjoittamattomien lakien mukaisesti ja on sellaisena ehkä albumin yllätyksettömin heavyrypistys. Ei se missään tapauksessa ole huono kappale, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen se tuntui jäävän minulle jotenkin etäiseksi. Pettämisestä ja suhteen päättymisestä kertova kappale on kerrottu eri sanoilla lukemattomia kertoja, mutta tällä kertaa musiikki ja sanat eivät mielestäni tunnu loksahtavan yhteen aivan parhaalla mahdollisella tavalla – kappale olisi toiminut ehkä paremmin, jos se ei olisi kasvanut niin tukahduttavan raskaaksi. Paremmin musiikkia ja kappaleiden kaupallisuutta ymmärtävät tahot päätyivät kuitenkin sellaiseen ratkaisuun, että ”So Ordinary” julkaistiin tämän levyn kolmantena singlenä.
Koskettimet pääsevät ”Two Moonsilla” aiempaa merkittävämpään rooliin. Hieman rauhallisemman powerballadityyppisen alun jälkeen tosin tämäkin kappale muuttuu raskaaksi sahaukseksi, jossa tuplabasarit jytisevät. Tyylikäs kappale olisi voinut olla hieman seesteisempi, mutta jälleen melodia oli onnistunut. Lopussa kuultavat ”kelttiläiset huilut” ovat mielenkiintoinen yllätys.
Jos minun olisi pitänyt valita tältä levyltä se kappale, jolla tuntuisi olevan eniten kaupallista potentiaalia, niin valintani olisi ehdottomasti ollut ”Leaves On The Road”. Kappale etenee miellyttävästi, sen melodia toimii, säkeistöjen ja kertosäkeiden välillä on sopivasti dynamiikkaa ja tuotantopuolellakin potikoita on väännelty sopivasti – yhtyeen luottomiksaajaksi mainittu Juho Räihä on onnistunut luomaan koko levylle onnistuneet soundit. Vaikka tällä levyllä kuultavilla kappaleilla päästään todistelemaan yhtyeen musiikillista kirjoa, ei ”Leaves On The Road” ehkä sitten kuitenkaan edustanut jonkun mielestä yhtyeen tyyliä riittävän selvästi.
Lue myös:
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
Muutaman kuuntelukerran jälkeen yhtyeen ratkaisu aloittaa albumi rakenteeltaan yksinkertaisemmilla hard rock -kappaleilla ja siirtyä vasta puolen tunnin lämmittelyn jälkeen kimurantimpaan materiaaliin tuntuu onnistuneelta. ”The Night Inside” on tämän levyn ensimmäinen selvästi progempi kappale ja se julkaistiin singlenä jo ennen itse albumia. Välillä hieman kulmikkaasti etenevä komppi ei kulje koko aikaa siinä tutun turvallisessa 4/4:ssa. Kappaleen erilaiset osat vuorottelevat virkistävästi, eikä energiataso laske edes satunnaisten suvantovaiheiden aikana.
Myös ”Collateral” julkaistiin singlenä. Hetken – tosin erittäin pienen hetken – kestävä kepeys yllättää kappaleen alussa positiivisesti ja muutenkin ”Collateral” on äänimaisemansa erilaisuudessa miellyttävää vaihtelua tällä varsin raskaalla albumilla. Johtuisiko kappaleen erottuminen joukosta siitä, että se on levyn kappaleista ainoa, jota kosketinsoittaja Veli-Matti Kyllönen ei ole ollut säveltämässä? Kappaleen melodisuus ja hienosti vaihteleva rakenne tekee ”Collateralista” yhden albumin parhaista kappaleista.
Levyn kymmenminuuttinen päätöskappale ”The Island” alkaa lupaavan progehenkisenä. Muutaman ensimmäisen sekunnin aikana mieleeni tulee Yesin ”Perpetual Changen” alku turboahdettuna, mutta perinteiseen 1970-luvun progeen liittyvät harhaluulot häviävät nopeasti koko yhtyeen alkaessa jyystää progemetalliaan. Välillä kitaristi Kari Olli tuntuu soittelevan Black Sabbathin mieleen tuovia sävelkulkuja. Moniosainen ja selvästi kunnianhimoinen nimikappale kiemurtelee hienosti, joskin kappaleen rakenne olisi mahdollistanut vieläkin vaikuttavampaa dynamiikan käyttöä. Joka tapauksessa albumi pysyy korkeatasoisena loppuun asti.
Reilun viidenkymmenen minuutin mittaisella albumilla on seitsemän kappaletta, joista lyhimmät ovat hieman alle kuusiminuuttisia. Mittaansa nähden kappaleet pysyvät hyvin koossa, eikä niiden koostuminen pienemmistä palasista häiritse lainkaan. Laulujen sanoituksia en kommentoi kuin sen verran, että sanoittajasta riippumatta Pressure Pointsin kappaleet tuntuvat kulkevan varsin synkissä merkeissä.
Itse fyysisessä julkaisussa kiinnitin huomiota pariin asiaan. Juha Tretjakovin tekemä kansikuva on kyllä tyylikäs, mutta cd:n kannessa pienet yksityiskohdat eivät oikein erotu. Toinen, ehkä isompi miinus tulee siitä, ettei vihkosta löydy soittajatietoja! Laitetaan ne nyt tähän arvosteluun vielä kootusti: Vili Auvinen (rummut), Veli-Matti Kyllönen (kosketinsoittimet), Kari Olli (kitara ja laulu), Janne Parikka (basso) sekä Juha Tretjakov (laulu). Pienellä salapoliisityöllä selvisi sellainenkin yksityiskohta, että päätöskappaleella vierailee kitaristina viitisen vuotta sitten yhtyeen keikkakokoonpanossa käväissyt Markus Vanhala Insomniumista.
Kun etsiskelin netistä lisätietoja tästä albumista, huomasin yhtyeen jäsenten pitävän The Islandia selvänä virstanpylväänä yhtyeen uralla. Pressure Pointsin muuta tuotantoa en ole toistaiseksi kuullut, mutta tämän levyn perusteella ylpeyteen on kyllä aihetta. En ole juuri tämäntyyppisen musiikin suuri fani, mutta The Island on joka tapauksessa oikein pätevä muistutus kotimaisten yhtyeiden musiikin tasosta.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: progemetalli, 2023, Suomi
Lue myös: Levyarvio: Queensrÿche – Operation: Mindcrime (1988)
Tuottaja: Pressure Points
Levy-yhtiö: Art Gates Records
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti