Mikä tekee Led Zeppelinin Nelosesta tai Zososta tai Nimettömästä sellaisen järkäleen, mikä se on. Onhan siitä vuosien kuluessa kirjoitettu jo kaikki mahdollinen, eikä aiheeseen ole juurikaan lisättävää, mutta muutama mielenkiintoinen juttu on korviin ja silmiin osunut myöhemminkin.
”Cause you know sometimes words have two meanings”. Yksi sitkeästi elävä legenda on levyn piiloviestit, jotka tulevat esille levyä väärin päin pyöriteltäessä. Totta vai tarua? Levy alkaa ”Black Dog”-biisillä. Kun ”Dog” sanan kääntää toisin päin siitä tulee ”God”. Onko kyseessä siis piiloviesti ”Black God”-biisistä? Piintynyt Zeppelin fani on toki asetellut levyn keskikannet peilin viereen ja saanut Manalan porttia vartioivasta Kerberoksen päistä kaksi näkyviin, onko sekin sattuma? Toisaalta; Jimmy Pagen sanoin: Unohtakaa myytit, keskittykää musiikkiin. Kun John Paul Jones aikoinaan vei keksimänsä riffin treeneihin, ei bändi ensin kyennyt soittamaan sitä ja biisi räätälöitiin yksinkertaisempaan muotoon. Yhä edelleen 4/4 ja 7/8 tahdeissa kulkeva polveileva rytmi tekee biisistä hankalan soitettavan. Onkin sanottu, ettei kukaan kykene soittamaan ”Black Dogin” riffiä kuten Page, mutta kenelle kunnia kuuluu?
Jos on ”Black Dog” haastava sitä on myös varsin viattomalta kuulostava ”Rock And Rollin” rumpuintro. Naapurin Antti kertoi, että muinoin hänen musiikinopettajansa oli yksi mainiossa cover bändissä Let`s Eppelinissä soittaneista rumpaleista. Opettaja kertoi antavansa musiikista kympin hänelle, joka vetää rummuilla ”Rock And Rollin” intron yksyhteen. Varsin vaativa tehtävä koululaisille ja käytännössä myös rumpaleille, ainoastaan John Bonham siihen kykeni. Juttelin kitaristituttuni kanssa biisistä. Hän mainitsi, että bändi aloittaa myöhässä rumpuintron jälkeen. Tuo jäi mietityttämään. Rumpuintro kulkee ensin 4/4-tahdissa, muuttuu sitten 3/4 tahtiin ja sen jälkeen 5/8 tahtiin, jonka jälkeen Pagen kitara tulee. Voisiko tuo lopun 5/8 tahti luoda vaikutelman, että bändi on myöhässä?
”Battle of Evermore” on paluu Led Zeppelin III:n tunnelmiin. Zeppelin käytti biisillä vierailevaa Fairport Convention yhtyeessä vaikuttanutta laulajaa Sandy Dennya. Bändi oli Dennyn esityksestä sen verran vaikuttunut, että myös hän sai oman symbolinsa levyn kanteen bändin jäsenten lisäksi. Normaalista poiketen akustista kitaraa soittaa John Paul Jones ja mandoliinia Jimmy Page.
Lue myös:
- Review: Mike Oldfield – Discovery (1984)
- Review: David Sylvian – Brilliant Trees (1984)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1993
- Review: Univers Zero – Uzed (1984)
- Levyarvio: RuoTo – Päivännäkemättömät (2024)
- Review: Nick Mason – Nick Mason’s Fictitious Sports (1981)
”Stairway To Heaven”… suurin ja paras, paras kitarasoolo, ylistetty ja äänestykset aina voittava biisi, onko siihen enää mitään lisättävää? Arvostettu talouslehti Forbes kertoi jo reilut 10 vuotta sitten Zeppeliinin tienanneen pelkästään tällä laululla 500 miljoonaa. Summasta on poistettu levy-yhtiön palkkiot. Liekö tässä syy, että Spirit yhtyeen kitaristi Randy Californian perikunta haastoi Page & Plant kaksikon oikeuteen syyttäen heitä Taurus biisin plagioinnista. Page & Plant voittivat jutun 2016. Robert Plant on vuosikymmenet sitkeästi kieltäytynyt esittämästä Stairwayta, koska se ei hänen mielestään edusta Led Zeppeliiniä. Plant kuitenkin taipui esittämään sen The Cancer Platform hyväntekeväisyys konsertissa 2023, kun fani lahjoitti 6-numeroisen summan syöpäsairaille lapsille.
”Misty Mountain Hop” on letkeästi groovaava Zeppelin päiväuni, kun taas ”For Sticks” on intialaista maailmanmusiikkia hyödyntävä, 5/8 ja 6/8 tahtilajissa kulkeva ralli, jota Bonham soittaa 4 rumpukapulalla. Samalla se on ”Friends”-biisin ohella toinen, jota Page & Plant kaksikko soitti -72 intialaisten muusikoiden kanssa Bombay-sessioissa, joka oli pitkään saatavilla vain bootlegina. Page julkaisi esitykset Coda-levyn extroissa 2015. Samoihin tunnelmiin Page & Plant palasivat -94 No Quarter-kiertueellaan, jonka ohjelmistoon molemmat biisit kuuluivat. Koko kiertue ideoitiin ja kasattiin kokoon -72 sessioiden siivittämänä.
”Going To California” edustaa akustista Zeppeliiniä ja ilmeeltään jonimitchellmäinen. Biisin keskivaiheilla kuullaan Plantin tokaisevan ”Watch out”, jolla hän varoittaa äänitarkkailijaa vetämään namikoita alaspäin, etteivät mikit hajoa ennen Roopen ylärekisterin korkealta ja kovaa kulkevaa kohtaa, joka alkaa sanoilla: ” seems that the wrath of the gods”. ”Going to California” on jokaisen Zepin akustisen setin kohokohta, kuten Earls Courtin -75 keikoilta voi todeta.
Lopuksi siirrymme vielä Headley Grange kartanon portaikon eteen, jonne Bonhamin rumpusetti kasattiin, jolla kaiku rumpusoundiin saatiin aikaiseksi ”When The Levee Breaks” biisille, joka hyödynsi bluesperimää. Memphis Minnie levytti biisin jo 1929. Legendaarinen rumpukomppi, joka toimi innoittajana myöhemmin ”Kashmirille” ja paljon myöhemmin lukuisille hip hop bändeille.
Jimmy Page käyttää myös ”When The Levee Breaksissä” 12-kielistä kitaraa sekä soittaa sitä myös viulujousella. Bändi esitti ”When The Levee Breaksia” harvemmin lavalla, koska silloinen tekniikka ei mahdollistanut studioaversion massiivisen rumpusoundin hyödyntämistä. Biisi on innoittanut vielä 50 vuotta myöhemmin. John Paul Jones on tehnyt upean version ”When The Levee Breaks/ Song Around The World” nimellä. Robert Plant ja Alison Krauss esittivät hypnoottisen akustisen sovituksen Glastonburyn festareilla, molemmat vm. 2022.
Palataanpa vielä alkuun ja Black Dogiin. John Paul Jones sen keksi. Olen tuon seuraavan joskus aiemmin kuullut, mutta nyt osui silmiin klippi, jossa Jonesy opettaa Pagelle ja Bonhamille ”Black Dogin” riffiä:
Kirjoittaja: JYRKI STOLT
Avainsanat: Led Zeppelin, rock, 1971
Lue myös: Levyarvio: Rush – Moving Pictures (1981)
Tuottaja: Jimmy Page
Levy-yhtiö: Atlantic
Pienemmät Purot 
Itse asiassa Rock And Rollin rumpuintro on kokonaan 4/4 -tahdissa, mutta ennen ykköstä tulee kolme kahdeksasosaiskua. Samaan tapaan kuin Chuck Berryn ”Johnny B. Goode” tai Little Richardin ”Keep A-Knockin’”.
TykkääTykkää