Helsinkiläinen Featherfoot tarjosi tuoretta debyyttialbumiaan arvosteltavakseni. Mielelläni otinkin levystä – tällä kertaa ihan aidosta vinyyliälppäristä – kirjoittamisen tehtäväkseni, sillä ennestään tuntemattomien tekijöiden musiikin kuuntelu on minusta usein virkistävää. Vaikka levyn mukana tulleessa saatekirjeessä esiteltiin yhtye ja sen musiikillinen tyyli, tuli kuuntelun aikana tietysti yllätyksiä.
Viitisentoista vuotta sitten perustettu kitaristi Janne Kuosmasen, basisti Jani Viljakaisen ja rumpali Joni Rantasen muodostama trio jäi aikoinaan monen muun kellaribändin tavoin telakalle, kun muut asiat elämässä alkoivat vaatia aikaa. Viitisen vuotta sitten bänditouhuille löytyy jälleen aikaa ja kokoonpano kasvoi nykyiseen muotoonsa, kun kitaristi-laulaja Ville Repo ja perkussionisti Aleksi Raappana liittyivät yhtyeeseen.
Featherfootin musiikissa on mukavan rento tunnelma. Saamassani esittelyssä 1970-luvun alkupuolen rockin ja progen kerrotaan olleen tärkeitä vaikuttajia, mutta väittäisin musiikissa olevan likimain saman verran vaikutteita 1960-luvun folkin ja psykedelian puolelta. Levyn toteutus on miellyttävän ilmava, äänimaisemaa ei ole ahdettu järjettömän täydeksi ja instrumentaatiot on tehty ajatuksella. En tiedä kuinka vanhoja tai tuoreita kappaleet ovat, mutta musiikkia oli kuulemma kypsytelty rauhassa ja sen voikin selvästi kuulla.
Mukavasti poukkoileva avausraita ”Powder Room” alkaa kitaramelodialla, josta toisaalta tulee mieleen perinteiset kansanlaulut, toisaalta Metallican Ride The Lightningin avausraita ”Fight Fire With Firen” petollisen rauhallinen intro. Ehdin siis hetken pelätä, että seuraavaksi tällä levyllä on luvassa kolme varttia tympeää tuplabasarimättöä, kirskuvia kitaroita ja laulajan huutamaa eksistentiaalista tuskaa. No olen minä joskus varmaan veikannut pahemminkin pieleen. Kappale osoittautui moniosaiseksi instrumentaaliksi, jolla hetkittäin olen kuulevinani kaikuja vanhasta Pink Floydista.
On oikeastaan aika rohkea veto aloittaa albumi kuusiminuuttisella instrumentaalilla, joka ei ole rakenteeltaan ihan suora. ”Powder Roomin” päätös toi mieleeni Rushin ”A Farewell To Kingsin” lopun, mutta eipä tästä muuten löytynyt tuon kanadalaistrion tyyliä. Vaikka Featherfoot siis kertookin ottaneensa vaikutteita 1970-luvun alun progesta, tuntuu ”Powder Roomista” löytyvän häivähdyksiä monesta muustakin saman aikakauden musiikkigenrestä.
Rauhallinen ja tyylikkäästi utuinen ”Dissension” keinuu selkeärakenteisena ja nyt laulusolistikin pääsee esittämään taitojaan. Kappaleen puolivälin jälkeen alkaa pitkä, soundeiltaan raskaahko kitarasoolo, jonka päätteeksi kuullaan vielä kitarahäröilyä, josta tulee positiivisesti mieleen Syd Barrettin aikaisen Pink Floydin psykedelia.
Edellisen kappaleen lopun psykedeelisemmät tunnelmat jatkuvat seuraavallakin kappaleella. ”Sonic Silkin” alussa kuultava vibra slap antaa kappaleelle välittömästi positiivisen fiiliksen. Musiikillisesti se tuntuu ainakin minun mielestäni olevan sukua 1960-luvun lopulla Yhdysvaltojen länsirannikolla soitetuille pitkille, parin soinnun päällä pyöriville jameille. Nimensä mukaisesti ”Sonic Silk” on pehmeä ja vokalistikin tyytyy lähinnä kuiskimaan sanoituksia. Tunnelma on raukea.
Lue myös:
- Review: Brian Eno – Another Green World (1975)
- Levyarvio: Mike Oldfield – The Millennium Bell (1999)
- Review: Beat – Neon Heat Disease: Live In Los Angeles (2025)
- Viikon Teos 92: Sophie Day – Clémence (2020)
- Year by Year: Best Albums of 1974 – 1-10
- Levyarvio: Featherfoot – s/t (2025)
Älppärin kakkospuolen ensimmäinen kappale ”Amplified Flowers” julkaistiin jo alkuvuodesta digitaalisessa muodossa. Se antoikin mairittelevan kuvan Featherfootin tyylistä. Yli kahdeksanminuuttinen kappale keinuu jälleen rauhallisesti, mutta kertosäkeiden aikana kappaleesta löytyy hienosti dynamiikkaakin. Tässä vaiheessa albumin kuuntelua tosin alkaa tuntua siltä, että tähän kohtaan olisi kannattanut valita kappale, jossa on hieman nopeampi tempo. Yksittäisenä kappaleena ”Amplified Flowers” on joka tapauksessa tyylikäs.
Albumin päätösraita ”Flood” alkaa rauhallisissa rautalankatunnelmissa, mutta minuutin kuluttua kaverit hyppäävät yllättäen johonkin polyrytmeissä soitetun reggaen tapaiseen. Mietin tätä kappaletta kuunnellessani, oliko se kirjoitettu kieli poskessa vai tosissaan. Ei sillä oikeasti ole merkitystä, sillä ”Flood” sai joka tapauksessa minut hymyilemään jokaisella kuuntelukerralla. Kekseliäästi toteutettu kappale jättää todella positiivisen jälkimaun tästä albumista.
Featherfootin debyytin viidestä kappaleesta lyhinkin on kuusiminuuttinen, mutta eivät ne silti pitkiltä tai pitkitetyiltä kuulosta. Soittopuoli toimii hyvin ja jokaisella soittajalla tuntuu olevan selkeä rooli kokonaisuuden luomisessa – musiikkikin kuulostaa sen ansiosta tasapainoiselta. Levyä kuunnellessa on helppo uskoa, että tekijätietojen mukaisesti koko kvintetti on osallistunut kappaleiden tekemiseen.
Mitä jäin kaipaamaan? Levyn yleissävy on tasapainoinen ja eri instrumentit erottuvat äänikuvassa hyvin. Soundipuolella yhtye olisi kuitenkin voinut tehdä hieman rohkeampia kokeiluja. Koska kokoonpanossa ei ole kosketinsoittimia, ovat kitarasoundit levyllä hankalan keskeisessä roolissa. Eri kappaleilla olisi voinut käyttää selvemmin erilaisia kitarasoundeja. Lähes koko albumin kestävä rauhallinen tunnelma on toisaalta miellyttävä, mutta ehkä sieltä kevyestä yläpilvestä olisi ollut hyvä hypätä useamminkin menevämpiin tunnelmiin ”Powder Roomin” tyyliin. Levyn päättävän ”Floodin” erilaisuus muuhun materiaaliin verrattuna oli todellakin virkistävää.
Featherfootin debyyttilevy on lupaava. Musiikillisia vaikutteita pystyy kuulemaan, mutta missään vaiheessa yhtyeen musiikki ei vaikuta halvalta kopiolta jostain aiemmin tehdystä. Tasapainoinen, yhtenäinen ja selvästi harkittu kokonaisuus jatkuu kansikuvaan asti. Kaarlo Staufferin maalaaman ”Seepran” impressionistinen tyyli sopii loistavasti albumille, jolla musiikki tuntuu lipuvan rauhallisesti, ajoittain jopa unenomaisesti.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: Suomi, proge, 2025
Lue myös: Levyarvio: Viima – Väistyy mielen yö (2024)
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti