Levyarvio: Porcupine Tree – Stupid Dream (1999)

Stupid Dream on Porcupine Treen viides studioalbumi.

Yhtyeen pääkiho Steven Wilsonilla on ollut tapana korostaa, kuinka kaikki hänen tekemänsä levyt eroavat toisistaan. Väitteissä on kuitenkin roimasti ns. Lapin lisää, sillä niin Porcupine Treen kuin hänen soolouransa tuotannosta löytyy monia tyylillisesti läheisiä teoksia. Eikä siinä mitään pahaa ole. Aina ajoittain Wilson on silti ottanut aidosti rohkeita askelia kohti uutta ilmaisua – Stupid Dream on yksi näistä hetkistä.

Porcupine Treen edellinen albumi Signify heijasteli vielä yhtyeen varhaisten levyjen psykedeelisiä tunnelmia ja yhdisteli tuttuihin proge-elementteihin entistä enemmän kokeellisuutta. Lopputulos muistutti paikoin jopa krautrockia. Synkkäsävyinen Signify sisälsi joitain viittauksia popmusiikin suuntaan, mutta kokonaisuutena se tuntui vievän yhtyettä yhä kauemmas valtavirrasta. Wilson on kuitenkin aina tasapainoillut sen välillä, haluaako hän olla suuri taiteilija vai poptähti. Stupid Dreamilla kompassi osoittaa selvästi jälkimmäiseen suuntaan.

Levyn kestoltaan tiiviit kappaleet rakentuvat instrumentaalisen tunnelmoinnin sijaan laulujen ja melodian varaan, ja niiden rakenteet seuraavat aiempaa perinteisempiä pop-kaavoja. Kertosäkeet ja sanoitusten rooli korostuu.

Sanoitukset ovatkin keskeisessä roolissa – ja samalla vahvempia kuin Porcupine Treellä koskaan aiemmin. Psykedeelisen leikittelyn ja ulkokohtaisen angstailun sijasta Wilson tuntuu nyt ammentavan suoremmin omasta elämästään ja ajatusmaailmastaan. Totta tai ei, tekstit tuntuvat henkilökohtaisilta ja siksi myös koskettavammilta.

Stupid Dreamista puhutaan usein puolittaisena konseptialbumina, joka käsittelee poptähteyttä ja musiikkibisnestä – kulmalla, joka paljastaa unelman olevan… no, hölmö. Käytännössä vain muutama kappale sivuaa tätä tematiikkaa, kun taas vähintään yhtä keskeiseksi nousee “täyttymättömän rakkauden” teema, joka toistuu kolmessa laulussa. Ehkä romanttinen rakkaus onkin se todellinen hölmö unelma? Kaikki levyn kahdestatoista kappaleesta eivät kuitenkaan istu kumpaankaan aihepiiriin.

Lue myös: Levyarvio: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)

Albumi tehtiin hyvin yhteen hitsautuneella kokoonpanolla: Wilson, Richard Barbieri (koskettimet), Colin Edwin (basso) ja Chris Maitland (rummut) – kaikki taitavia ja ennen kaikkea tyylitajuisia muusikoita. Tällä kertaa bändi pääsi vaikuttamaan sovituksiin aiempaa enemmän, sillä levyn äänitykset toteutettiin studiosessioissa, joissa koko yhtye oli jatkuvasti mukana.

Tuotantoon panostettiin myös taloudellisesti: Stupid Dreamin teko maksoi noin 15 000 puntaa, kun kotistudiossa kasattu Signify syntyi vaivaisella parilla tuhannella. Budjetin kasvu mahdollisti East Of England Orchestran jousisovitukset, joita kuullaan pitkin levyä. Lisäksi mukana on ensimmäistä kertaa vieraileva solisti, Theo Travis (Gong), jonka puhallinsoittimet tuovat kokonaisuuteen mukavasti lisäväriä.

A body is washed up on a Norfolk beach
He was a friend that I could not reach
He thought I was cold but I understand
But for the grace of god goes another man

Orkesterin viritysäänellä ja naisen naurahduksella alkava, seitsemänminuuttinen ”Even Less” on vanhoille yhtyeen faneille ikään kuin pehmeä lasku Stupid Dreamin maailmaan, sillä levyn kappaleista se muistuttaa eniten Signifyn tunnelmia. Tunnelma muuttuu pehmeästi soivan slide-kitaran ja surisevien urkujen myötä hetkeksi utuiseksi nostalgiaksi, josta tuhdisti soiva bassokitara ja Maitlandin rummut herättävät äkisti. Varsinainen lauluosuus alkaa akustisen kitaran liittyessä mukaan leikkiin. Wilson laulaa haikealla äänellä tarinaa ystävästä, joka ilmeisesti teki itsemurhan. Myöhemmin tarina saa vielä synkempiä sävyjä, kun nummilta löytyy kuoropojan ruumis – Wilsonin myöhempien aikojen fiksaatio sarjamurhaajiin nostaa jo päätään?

Raskaat ja reilusti säröytetyt, alas viritetyt (tästä tuli seuraavilla Porcupine Treen levyillä vakiokikka) kitarat iskevät rytmikkäästi katkonaista riffiä taustalla, ja Wilsonin soolokitara valittaa aluksi atonaalisesti, muuntautuen sitten pikaisesti David Gilmouria heijastelevaksi melodisemmaksi sooloksi. Lopussa musiikki hiipuu pois, ja jäljelle jää vain vienosti suriseva ja kohiseva ääniraita, jonka syvyyksissä naisen monotoninen ääni luettelee mystistä numerosarjaa. ”Even Less” rakentaa yksinkertaisista aineksista monipuolisen ja luontevasti kehittyvän progressiivisen kokonaisuuden, jonka moniselitteiset sanoitukset luotaavat kohtalon sattumanvaraisuutta tavalla, joka tasapainoilee kyynisyyden ja empatian välimaastossa.

Harvinaisuuskokolma Recordingsilla (2001) ”Even Lessistä” kuullaan puolta pidempi 14 minuuttinen versio.

”Piano Lessons” jatkuu luontevasti hiljaa hiipuneesta ”Even Lessistä”, mutta vie tunnelman pian huomattavasti pirteämpään suuntaan. Rytmikkäästi ja kaiutetusti soivalla pianolla alkava kappale muuntautuu nopeasti psykedeeliseksi popiksi, joka on kuin sekoitus 60-luvun lopun The Beatlesia ja 80-luvun Tears For Fearsia.

”Piano Lessons” on levyn ensimmäinen biisi, joka käsittelee pop-unelmaa ja sen kielteisiä puolia. Alussa kohdataan lannistava piano-opettaja, ja lopulta huomataan, että poptähtenä onkin vain tuote, joka tarjoillaan kuluttajille ennalta määrättyinä ja vakioituina annoksina (“I come in value packs of ten / In five varieties”). Sanoitusten kyynisyys on ristiriidassa tarttuvan kertosäkeen ja yksinkertaisen rakenteen kanssa – aivan kuin biisi itse yrittäisi todistaa sen, mitä kritisoi.

”Piano Lessons” julkaistiin levyn ensimmäisenä singlenä, mutta kaupallista menestystä se ei saavuttanut.

Levyn nimibiisi ”Stupid Dream” on alle 30 sekuntia kestävä kollaasi, joka yhdistelee pätkää Puccinin oopperasta, levyn alussa kuultua orkesterin viritysääntä, epämääräistä rapinaa ja muita äänitehosteita.

”Pure Narcotic” käynnistyy akustisen kitaran näppäilyllä ja kuulaasti soivalla pianolla. Mukaan liittyy myös Barbierin kellopeli, joka kilkuttelee lapsekasta melodiaa. Taustalla sutii rytmimuna, ja Edwinin nauhaton basso soi melodisesti. Tunnelma on folkahtava ja lempeä, tosin loppupuolella huriseva Mellotron tuo siihen hyytävän sivumaun.

Sanoituksissa on katkera, jopa itsesäälissä rypevä sävy. ”Pure Narcotic” on levyn ensimmäinen kolmesta täyttymätöntä rakkautta käsittelevästä kappaleesta. Kertoja tuntuu olevan kuin ansassa kumppaninsa kanssa – haluten miellyttää tätä kaikin tavoin, mutta ymmärtäen samalla, ettei tule koskaan riittämään.

Kappaleen kertosäe on kauniisti laulettu, ja sovituksen yksityiskohdat (kellopeli, basso) ovat onnistuneita, mutta muuten biisi ei ole musiikillisesti kovin omaperäinen. Sanoituksiltaan se kuitenkin tavoittaa jotain hyvin aitoa. Myös tämä julkaistiin singlenä – tuloksetta.

”Slave Called Shiver” soi Edwinin tuhdin, funkahtavan basso-ostinaton varassa, jota Maitlandin synkopoitu rummutus aksentoi maukkaasti. Sanoitukset jatkavat täyttymättömän rakkauden teemaa, mutta nyt sävy on tummempi ja eroottisesti vinksahtanut – jopa s/m-henkinen. Rakkaus on täynnä uhmaa ja epätoivoa, ja kertoja on valmis satuttamaan itseään tehdäkseen vaikutuksen ihailunsa kohteeseen. Wilsonin valittava kitarasoolo on maukas, ja loppuun ladattu raskas sähkökitaran ja basson unisono-riffi viittaa jo In Absentian tyyliin. Mainio kappale.

Kahdeksan ja puoli minuuttia kestävä ”Don’t Hate Me” on albumin pisin ja täydentää rakkaustrilogian. Edellisen raidan uho on poissa, ja sävy on nyt traagisen epätoivoinen, kun kertoja anelee, ettei hänen entinen kumppaninsa vihaisi häntä – ja saisiko hän edes joskus soittaa tälle.

Vähäeleisesti alkava kappale kasvaa orgaanisesti: ensin Theo Travisin viipyilevän huilusoolon kautta, sitten kierroksia lisäten, kun Travis vaihtaa saksofoniin. Rytmiryhmä tekee taustalla upeaa työtä, ja etenkin Maitlandin irrotteleva hyperaktiivinen rummutus on vaikuttavaa kuultavaa. Instrumentaaliosuuden jälkeen seuraa utuinen ambient-jakso, jossa Travisin huilu ja Barbierin syntetisaattorit luovat aavemaisia tunnelmia. Lopussa musiikki palaa lauluosuuteen, ja Wilsonin ääni on väsynyt ja toivonsa menettänyt. Päätöksenä kuullaan massiivisella soundilla komeasti soiva sähkökitarasoolo.

”Don’t Hate Me” on Stupid Dreamin hienoin kappale – ja yksi Porcupine Treen uran parhaista.

Wilson julkaisi kappaleesta uuden version vuonna 2016 mini-albumilla 4½, duettona Ninet Tayebin kanssa. Kiinnostava tulkinta, mutta alkuperäinen on ylivoimainen.

2006 uudelleen julkaisun kansi.
Lue myös

”This Is No Rehearsal” on napakka, hieman yli kolme minuuttia kestävä kappale, joka kertoo synkän tarinan murhatusta pikkupojasta tämän äidin näkökulmasta. Kauniit, lähes kuoropoikamaiset lauluosiot vuorottelevat tehokkaasti meluisien ja intensiivisten instrumentaalijaksojen kanssa.

”Baby Dream In Cellophane” on psykedeelinen miniatyyri, joka viittaa ehkä selvimmin Porcupine Treen varhaisiin levyihin. 60-luvun happo-Beatlesin sävyt nousevat esiin etenkin efektoiduissa vokaaleissa. Kaunis, melankolinen kertosäe lauletaan puhtaalla soundilla, ja harmoniat tuovat mieleen The Beach Boysin. Kaukana taustalla ujeltaa kaartelevia sähkökitaroita.

Nimestään huolimatta ”Stranger By The Minute” on levyn suoraviivaisin kappale. Ei huono, mutta ehkä turhan anonyymi indierock-biisi. Maitlandin kanssa lauletut harmoniat ovat toki kaunista kuultavaa, ja lopussa kuullaan Wilsonilta blues-henkinen kitarasoolo. Bassokitara on Wilsonin itsensä soittama. Edwin jätettiin jostain syystä vaihtopenkille. ”Stranger By The Minute” on albumin heikointa antia, eikä kokonaisuus olisi kärsinyt sen poisjättämisestä. Bändillä oli kappaleesta suuremmat odotukset – se julkaistiin toisena singlenä, mutta sekään ei menestynyt.

”A Smart Kid” on äärimmäisen surumielinen kappale eksistentiaalisesta yksinäisyydestä, puettuna dystooppisen sci-fi -tarinan vaatteisiin. Protagonisti on viimeinen ihminen planeetalla ydinsodan ”kemiallisen sadon” jälkeen, joka johti viiteen ydintalveen. Keskivaiheen utuisessa jaksossa käytetään tehokkaasti ihmisen ahdistunutta hengitystä ja Geiger-mittarin mieleen tuovaa rätinää. Tässä kappaleessa levyllä siellä täällä kuullut jouset nousevat vahvimmin esiin.

”A Smart Kid” on jylhän kaunis hymni, joka tuntuu rinnakkaisteokselta Kate Bushin hienolle ”Breathing”-mini-eepokselle (Never For Ever, 1980).

Hieman yli kuusi minuuttia kestävä ”Tinto Brass” on sähäkkä ja intensiivinen instrumentaali, joka tuo mukanaan kaivattua energiaa ja vaaran tuntua. Hektisesti sykkivä rytmiraita ja Travisin etninen huilusoolo tuovat mieleen Ozric Tentaclesin trance-progen – tosin onneksi purevammalla otteella. Trance-tunnelmat katkeavat hetkittäin massiivisesti räjähtäviin kitarariffeihin (jälleen vihje yhtyeen tulevasta suunnasta). ”Tinto Brass” on erinomaista instrumentaalitykittelyä, ja vastaavaa olisi levyllä mielellään kuullut enemmänkin.

Lopuksi, lähes seitsemänminuuttinen ”Stop Swimming” palaa musiikkibisnes-teemaan ja toimii levyn synkkänä päätöksenä. Wilson purkaa turhautumistaan luovuttamisen äärellä – ehkä lopullisessa mielessä, mutta todennäköisemmin kaupallisten paineiden näkökulmasta: unohdetaan taiteellinen integriteetti ja mennään virran mukana.

Musiikki rakentuu pitkälti jousien ja Maitlandin hienon rumpaloinnin vuoropuhelulle (groove muistuttaa Metanoia-levyn improvisaatioita). Kun Wilsonin vokaalit ja taustalla leijuvat syntetisaattorit astuvat kuvaan, kappaleen tyylikäs, minimalistinen rakenne alkaa hiljalleen hajota meluksi, joka Barbierin mukaan koostui pääosin huonokuntoisen Hammond-urkujen viimeisistä korahduksista.

Maybe it’s time to stop swimming
Maybe it’s time to find out where I’m at
What I should do, where I should be
But no one will give me a map

Suomessa oli 90-luvun lopulla hyvin yksinäistä olla Porcupine Tree -fani. Stupid Dreamin ilmestyessä olin hehkuttanut yhtyettä maan progeen keskittyneillä keskustelufoorumeilla jo muutaman vuoden ajan – lähinnä kuuroille korville. Kun Stupid Dream sitten ilmestyi, minulle naurettiin päin naamaa: ”tämähän on poppia.”

Tilanne alkoi kuitenkin hiljalleen muuttua. Levyn julkaisi K-Scope/Snapper, ja se sai selvästi laajemman levityksen kuin yhtyeen aiemmat albumit. Sitä löytyi jopa Suomesta suoraan isojen tavaratalojen hyllystä. Todelliseksi läpimurroksi se ei silti muodostunut, mutta Stupid Dreamin myötä Porcupine Treen nimi alkoi pikkuhiljaa tulla tutuksi muillekin kuin sille äärimmäisen pienelle joukolle joka jaksoi olla kiinnostunut uusista progeyhtyeistä. Levyä myytiin noin 30 000 kappaletta, mikä oli kunnioitettava määrä 90-luvulla uransa aloittaneelle progebändille, mutta isommassa mittakaavassa edelleen vaatimaton tulos. Wilson joutui edelleen tekemään mainosmusiikkia elättääkseen itsensä, ja muut bändin jäsenet raapivat elantonsa kasaan esimerkiksi soittotunteja antamalla.

Stupid Dream on tasavahva levy, jolta ei löydy pahoja riman alituksia, mutta toisaalta todellisia huippuhetkiäkin on vain muutamia. Albumi tuntuu tasalaatuisuudessaan paikoin aavistuksen tasapaksulta, mutta samalla se virtaa niin luontevasti, ettei tasan 60 minuutin mittainen kokonaisuus tunnu lainkaan ylipitkältä. Stupid Dream on erinomainen esimerkki huolellisesti rakennetusta albumikokonaisuudesta, jossa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Ehkä levy iskisi vieläkin kovempaa pari kappaletta lyhyempänä, mutta tällaisenaankin se on erittäin nautittava, hienostunut rocklevy vahvalla progressiivisella sivumaulla.

Parhaat biisit: ”Even Less”, ”Slave Called Shiver”, ”Don’t Hate Me”, ”Smart Kid”, ”Tinto Brass”, ”Stop Swimming”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Steven Wilson – Grace For Drowning (2011)

Kappaleet

  1. ”Even Less” 7:11
  2. ”Piano Lessons” 4:21
  3. ”Stupid Dream” 0:28
  4. ”Pure Narcotic” 5:02
  5. ”Slave Called Shiver” 4:40
  6. ”Don’t Hate Me” 8:30
  7. ”This Is No Rehearsal” 3:26
  8. ”Baby Dream In Cellophane” 3:15
  9. ”Stranger By The Minute” 4:30
  10. ”A Smart Kid” 5:22
  11. ”Tinto Brass” 6:17
  12. ”Stop Swimming” 6:53

Porcupine Tree

Steven Wilson: laulu, kitarat, piano, samplet, basso kappaleissa ”Baby Dream In Cellophane” ja ”Stranger by the Minute” Richard Barbieri: analogiset syntetisaattorit, Hammond-urut, mellotron, piano kappaleessa ”Even Less”, glockenspiel kappaleessa ”Pure Narcotic” Colin Edwin: bassokitara, kontrabasso kappaleessa ”Stop Swimming” Chris Maitland: rummut, perkussiot, taustalaulu kappaleessa ”Stranger By The Minute”

Vierailijat

Theo Travis: huilu kappaleissa ”Tinto Brass” ja ”Don’t Hate Me”, saksofoni kappaleessa ”Don’t Hate Me” East Of England Orchestra: jouset (kapellimestari Nicholas Kok)

Tuottaja: Steven Wilson
Levy-yhtiö: K-Scope/Snapper

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑