Levyarvio: The Flower Kings – Retropolis (1996)

Retropolis on The Flower Kingsin toinen studioalbumi.

Ruotsissa Uppsalassa vuonna 1956 syntynyt Roine Stolt liittyi progea soittavaan Kaipaan vain 17 vuotiaana. Stolt teki Kaipan kanssa kolme levyä ja soitti yli 100 konserttia kunnes jätti yhtyeen vuonna 1979 perustaen oman uuden yhtyeen Fantasian. Fantasia teki pari albumia ja hajosi vuonna 1983. 80-luvulla progella ei enää ansainnut leipää Stolt keskittyikin lähinnä sessiokitaristin hommiin ja teki myös muutaman pop-henkisen soololevyn jotka eivät kuitenkaan saavuttaneet kummoista menestystä.

90-luvun alussa vanha suola alkoi kuitenkin kiinnostamaan Stoltia. Progressiivinen rock teki ruohonjuuritasolla pientä paluuta ja uutta tulemista olivat edesauttaneet mm. Stoltin maanmiehistä koostuvat yhtyeet kuten Änglagård ja Anekdoten. Stolt halusi mukaan progressiivisen rockin uuteen aaltoon.

Stoltin paluu progen pariin oli vuonna 1994 julkaistu sooloalbumi The Flower King. Kyseinen levy oli pirteän valoisalla hippiasenteella tehtyä vanhan koulukunnan sinfonista progea jonka vaikutteet mm. Yesiltä ja Genesikseltä olivat selkeitä ilman, että itse sävellykset olisivat kuulostaneet missään vaiheessa liian suorilta imitaatioilta. The Flower King ei ehkä herättänyt samanlaisia hurraa-huutoja kuinÄnglagårdin debyytti Hybris paria vuotta aikaisemmin, mutta sai kuitenkin sen verran positiivisen vastaanoton, että Stolt perusti konseptin varaan uuden yhtyeen.

Uuden yhtyeen nimi oli tietenkin The Flower Kings ja vuosien varrella siitä tuli yksi merkittävimmistä ja suosituimmista ns. kolmannen aallon progebändeistä. Ja luultavasti myös pitkäikäisin ja tuotteliain. Vuoteen 2025 mennessä The Flower Kings on julkaissut lähemmäs 20 studioalbumia joista monet ovat tuplia.

The Flower Kingsin debyytti Back In The World of Adventures ilmestyi 1995 ja se tehtiin pitkälti samojen muusikoiden kera jotka olivat työskennelleet Stoltin kanssa jo The Flower King -levyllä. Back In The World of Adventures jatkoi myös musiikillisesti pitkälti samalla linjalla kuin The Flower King eikä Retropolis tuo hirveästi uutta pöytään. Retropolis kuitenkin tekee kaiken hieman paremmin kuin edeltäjänsä.

Lue myös: Levyarvio: Spock’s Beard – The Light (1995)

Retropoliksen musiikki on vahvasti 70-luvun sinfonisen progen perinteisiin nojaavaa, mutta ei ole soundeiltaan samalla tavalla puhdasta retroa kuin vaikkapa jo edellä mainitut Änglagård ja Anekdoten. The Flower Kingsin musiikki on helppoa kuunneltavaa. Kauniit melodiat ja selkeät teemat ovat keskeisessä roolissa, mutta musiikki on silti hetkittäin varsin monimutkaista ja sinne tänne on sijoiteltu myös avantgardistisempia jaksoja. Stolt ansaitseekin pisteitä siitä kuinka hän onnistuu tekemään monimutkaisesta musiikista niin helposti lähestyttävää. Tätä helposti lähestyttävyyttä tukee myös musiikin optimistinen ja valoisa hippiasenne. The Flower Kings on eetokseltaan huomattavasti lähempänä Yesiä kuin vaikkapa King Crimsonia tai Van der Graaf Generatoria.

Retropoliksella jatkaa edellisen levyn kvintentti eli Stoltin kitarointia ja laulua tukee veli Michael Stoltin bassokitara, Tomas Bodinin koskettimet, Jaime Salazarin rummut ja Hasse Bruniussonin lyömäsoittimet. Päteviä muusikoita kaikki. Samla Mammas Mannassa soittanut perkussionisti Bruniusson on erityisen kiinnostava lisä yhtyeeseen. Periaattessa Salazarin rummuilla olisi pärjätty aivan hyvin mutta Bruniussonin villit perkussiot tarjoavat moneen kappaleeseen pikantin lisämaun tuoden mukanaan paitsi polyrytmisyyttä niin myös hitusen avantgardisista arvaamattomuutta. Bruniussonin rooli on siis tavallaan sama kuin Jamie Muirin aikoinaan King Crimsonissa.

On selvää kuitenkin, että The Flower Kingsin todellinen kunkku on Roine Stolt. Kolme levyn kappaleista on merkitty Tomas Bodinin nimiin, mutta käytännössä nämä kolme lyhyttä instrumentaalia kattavat vain hieman yli neljä minuuttia levyn lähes 70 minuuttisesta kokonaiskestosta ja kaikki muu materiaali on Stoltin säveltämää. Stolt on myös tuottanut albumin vaikka se jostain syystä merkittiin pseudonyymi Don Azzaron nimiin.  ”Don Azzaro” tuotti The Flower Kingsin kaikki levyt vuoteen 2003 asti kunnes Stolt lopulta otti homman omiin nimiinsä. Eikä pidä tietenkään unohtaa, että Stolt laulaa lähes kaikki albumin englanninkieliset vokaalit ja tekee erinomaista työtä sähkökitaristina. Stolt ei ole mikään miljoona nuottia minuutissa soittava tekninen hirmu, mutta erittäin taitava ja tyylitajuinen kitaristi. Hän osaa rakentaa loogisesti kehittyviä ja luontevan draaman kaaren sisältäviä sooloja ja tukee soittoaan erilaisia efektejä hyvällä maulla hyödyntäen. Veikkaisin, että keskeisiä kitaristeja jotka ovat vaikuttaneet erityisen vahvasti Stoltin tyyliin ovat Steve Howe, Frank Zappa, Steve Hackett ja David Gilmour.

Lue myös

Levy käynnistyy lyhyellä ”Rhythm of Life” pingispallon liikeitä seuraavalla äänikollaasilla josta siirrytään nimibiiin. Yli 11 minuuttinen instrumentaali ”Retropolis” käynnistyy majesteettisesti soivilla Mellotroneilla hieman ”Watcher Of The Skiesin” mieleen tuoden. Tästä siirrytään nopeasti rytmisesti monimutkaiseen ja rikkaasti Bruniussoninperkussioilla koristeltuun intensiiviseen jaksoon jossa Stoltin sähkökitara ja Bodinin Hammond-urut vuorottelevat maukkaasti. ”Retropolis sisältää lukuisia eri osioita joista mainittakoon mm. avantgardistinen väliosa perkussiivisine kilinöineen sekä ovenaukeamis-äänineen ja aivan lopussa kuultava akustisella kitaralla soitettu keveä jakso. Osiosta toiseen siirrytään pääosin tyydyttävällä sujuvuudella ja kappale pysyy jatkuvasti kiinnostavana pitkästä kestostaan huolimatta. Soundillisesti ”Retropolis” on sopiva sekoitus uutta ja vanhaa. Vintage-koskettimien seassa kuullaan varovasti jopa pieniä sekvenssoituja jaksoja. ”Retropolis” on todella upea raita ja saattaa hyvinkin olla The Flower Kingsin koko tuotannon huippuhetki.

Kolmas kappale ”Rhythm of the Sea” alkaa yli minuutin kestävällä abstraktilla ja hiljaisella introlla jonka jälkeen akustisella kitaralla näppäilyt soinnut johdattavat biisin kunnolla käyntiin ja lopulta kun levyä on kestänyt melkein 14 minuuttia kuullaan ensimmäiset vokaalit. Stoltin laulu kuulostaa kuin yhdistelmältä John Wettonia ja Peter Gabrielia. Vastaavaa karismaa tai voimaa Stoltin äänessä ei toki ole, mutta täysin pätevästi hän vokaalipuolen hoitaa etenkin kun muistetaan, että hän ei laula omalla äidinkielellään. 

Osassa kappaleita on hieman liikaa sellaista ”maailmaa syleilevää” tunnelmaa isoine kertosäkeineen jotka kuulostava hieman korneilta. Tästä esimerkiksi käy huomattavan paljon muuten Yesiltä kuulostava 10 minuuttinen ”There Is More to This World”, mutta jonka kertosäkeet kuuluisivat lähinnä AOR-levyille tai Euroviisuihin. Välillä The Flower Kingsin tapa yhdistellä juustoisia kertsejä ja taustalla soivaa täyttä progeilua tuntuu tosi oudolta. Vaikutelma ei ole täysin vastenmielinen, mutta varsin ristiriitainen. Tässä kohtaa syntyy myös suuri ero Yesiin; siinä missä Jon Andersonin sanoituksissa on parhaimmillaan outoa kosmista runollisuutta menee Stolt useimmiten sieltä mistä aita on matalin tyytyen latteuksiin tyyliin: ”There is more to this world than we see with our eyes &(Feels like Heaven, feels like flying)”. Sivuhuomiona mainittakoon, että tätä kirjoitusta laatiessani kuuntelin Retropoliksen neljä kertaa ja sitkeimmän korvamadon aiheutti juuri ”There Is More to This World”.

”There Is More to This Worldin” jälkeen palataan onneksi jälleen instrumentaalimusiikin vuoraan. Ensin kuullaan Bodin kaunis alle minuutin mittainen pianovälike ”Romancing the City” josta siirrytään levyn toiseen huippuhetkeen.

Viehättävä ”The Melting Pot” instrumentaali tuo mukaan peliin skandinaavisia kansanmusiikkivaikutteita (tosin jo ”Retropoliksen lukuisten osien joukossa oli yksi etninen jakso) sekä jazzahtavuutta. Sävellyksen keskeinen melodia tuo mieleen herkullisesti Pekka Pohjolan varhaiset levyt. Vierailija Ulf Wallanderin sopraanosaksofoni puolestaan vie ajatukset Sakari Kukon johtaman Piirpaukkeen suuntaan. Toisaalta Pohjoisamerikkalaisten alkuperäiskansat mieleen tuova sanaton vokalisointi, Stoltin nopea kitaratiluttelu ja Bodinin Keith Emersonin hengessä soiva synteettiset kirkkourut repivät musiikkia  taas aivan eri suuntiin. Kasassa on siis kappaleen nimen mukaisesti varsin onnistunut erilaisten tyylilajien sulatusuuni. Ja kerrankin Stolt malttaa pitää biisin keston aisoissa. ”The Melting Pot” kestää vain alle kuusi minuuttia.

Kuudes kappale ”Silent Sorrow” tarjoilee hieman leikkisämpää tunnelmaa, vauhdikkaan ja mukaansa tempaavan kertosäkeen, bluesmaisia sooloja niin Stoltilta kuin Bodinilta sekä maukasta yhteispeliä rytmiryhmältä 7/8 tahtilajissa kulkevassa instrumentaaliosiossa. Vokaaleissa tukea antaa Stoltia kirkkaammalla äänellä laulava Hasse Fröberg (hän duetoi Stoltin kanssa myös ”There Is More to This Worldissa). Fröbergistä tuli yhtyeen virallinen jäsen seuraavalla levyllä.

Seuraavana vuorossa oleva ”The Judas Kiss” on yksi levyn huippuhetkistä. Hiljaisesti soivat kellot saattelevat kappaleen käyntiin ja nopean urkuvälikkeen kautta siirrytään kireästi soivaan sähkökitaraan ja siitä varsinaisen laulun pariin.  ”The Judas Kiss” on hieman muuta materiaalia synkemmin ja raskaammin soiva biisi ja tuo tunnelmaltaan mieleen Emerson Lake & Palmerin ”The Knife Edgen”. Biisiä värittää siellä täällä musiikin sekaan upotetut suden ulvomiset ja koiran haukunnat (koiran haukunta kuulostaa siltä kuin se olisi sämplätty suoraan Pink Floydin ”Dogsista”…). Loppupuolella kuultava jazzahtava kepeämpi väliosa tuo miellyttävää kontrastia ja siirtymä Stoltin rujosti soivasta sähkökitarasta Emersonin mieleen tuovaan pikaiseen urkuosioon on tehokas.

Pakko myöntää, että minun puolestani levy olisi voinut päättyä ”The Judas Kissin” myötä. Kasassa olisi ollut noin 40 minuuttia erinomaista progea ja kokonaisuus olisi ollut todella vahva. Ei levyn jäljellä olevat noin 19 minuuttia huonoa musiikkia ole (tosin ”päätösraidassa The Road Back Home” mennään välillä liian ilmiselvästi Genesiksen tontille), mutta eivät ne myöskään tuo mukanaan oikein mitään erityisen kiinnostavia uusia kulmia tai mitään mitä ei olisi toteutettu kiinnostavammin jo aiemmissa kappaleissa. Vähemmän olisi välillä enemmän. Tätä läksyä Roine Stolt ei koskaan oppinut. The Flower Kings olisi myöhemmin urallaan todella hyötynyt vahvasta tuottajasta joka olisi asettanut rajoja Stoltin itsekritiikittömälle tuotteliaisuudelle, mutta valitettavasti kukkakuninkaat tuntuvat olevan ikuisessa liitossa Don Azzaron kanssa.

Yhtyeen myöhempien aikojen tuotannon aiheuttamasta ähkystä huolimatta Retropolis kuulostaa yhä kymmeniä vuosia myöhemmin raikkaalta vanhan ajan sinfonisen progressiivisen rockin kunnianpalautukselta 90-luvulle onnistuneesti päivitettynä.

Parhaat biisit: ”Retropolis”, ”Melting Pot”, ”Silent Sorrow”, ”The Judas Kiss”

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Anekdoten – Vemod (1993)

Kappaleet

  1. ”Rhythm of Life” 0:32
  2. ”Retropolis” 11:07 
  3. ”Rhythm of the Sea” 6:12
  4. ”There Is More to This World” 10:15
  5. ”Romancing the City” 0:57
  6. ”The Melting Pot” 5:45
  7. ”Silent Sorrow” 7:42
  8. ”The Judas Kiss” 7:43
  9. ”Retropolis by Night” 3:18
  10. ”Flora Majora” 6:50
  11. ”The Road Back Home” 8:55

The Flower Kings

Roine Stolt: laulu, kitarat, ylimääräiset koskettimet Tomas Bodin: Hammond C3 urut, piano, Mellotron, syntetisaattorit, efektit Hasse Bruniusson: lyömäsoittimet, rummut (10) Jaime Salazar: rummut, lyömäsoittimet Michael Stolt: bassokitara

Vierailijat

Hasse Fröberg: laulu (4, 7) Ulf Wallander: sopraanosaksofoni (6, 11)

Tuottaja: Don Azzaro (Roine Stolt)
Levy-yhtiö: Foxtrot Records

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑