Levyarvio: Led Zeppelin – Physical Graffiti (1975)

Kaikkien aikojen tuplalevyksikin kutsuttu Led Zeppelinin Physical Graffiti ilmestyi helmikuun 24, päivä vuonna 1975. Bändi oli leiriytynyt alkuvuodesta 1974 tuttuun ympäristöön Headley Grange kartanolle levyn tekoon huomatakseen pian olevansa erikoisen ongelman äärellä. Uusia lauluja oli oikea määrä, mutta ne olivat nauhoitusten huumassa venyneet mittoihin, jossa eivät enää mahtuneet yhdelle levylle, mutta eivät myöskään riittäneet täyttämään kahta. Niinpä täytyi turvautua vanhoihin nauhoihin, mikä oli toimiva ratkaisu. Se loi valon ja varjon vaihtelun, dynamiikan ja sävyt.

Vilkaistaanpa kokonaisuutta lähemmin:

Levyn avaa karulla kitarasoundilla ja tukevalla rytmiikalla ryyditetty ”Custard Pie,” mikä kuuluu uusiin, alun perin levylle sävellettyihin lauluihin ja edustaa Zepin bluesmytologiaa. Sen esikuvana pidetään Blind Boy Fullerin alun perin 1936 säveltämää vihjailevaa ”Honey I Want Some of Your Pie:ta”. Vaikka ”Custard Pie” korostaa blues perimää, on bändi ottanut siitä askeleen omaan uuteen suuntaansa. Tätä laulua Zeppelin ei esittänyt livenä, mutta Jimmy Page paikkasi aukon Black Crowesin kanssa.

Zeppelin lataa levyn alkuun valtavat energiat. Seuraavaksi ”The Roverin” massiivinen riffi vavahduttaa. Se sävellettiin Houses Of The Holy -sessioissa, mutta ei tyylillisesti sopinut sille levylle. Tätäkään ei Zeppelin esittänyt koskaan lavalla suurelle yleisölle, vaikka vetikin sitä O2 Arena keikan treeneissä 2007. Suunnitelmissa oli soittaa se ”sillä toisella keikalla”, mikä ei koskaan toteutunut.

Jos on levyn alussa energiaa, niin lopussa odotellaan nousevaa ukkosmyrskyä voimalinjojen alla. A-puolen lähes karmiva finaali on ”In My Time of Dying”, jossa Pagen Dan Electro luistattelu riipii sielun syvyyksiä etenkin lavaversiossa. Biisin alkuperä on epäselvä. Sen arvellaan pohjautuvan Blind Willie Johnsonin ”Jesus Make Up My Dying Bediin”, jonka myös Bob Dylan on levyttänyt ”In My Time of Dyin`” nimellä. Joka tapauksessa Zepin kohdalla noihin aikoihin levisivät tarinat Jimmy Pagen okkultismi harrastuksesta ja Aleister Crowley diggailusta. Huhuttiin bändin säveltäneen kuolinmessuja sisältävän mustan albumin ja myyneen sielunsa paholaiselle. Vain John Paul Jones pysyi ulkopuolella. Hän selviytyi, muut eivät. Lopulta 1977 Plant kieltäytyi esittämästä biisiä, koska katsoi sen tuoneen pahan karman bändin ylle ja aiheuttaneen perheensä auto-onnettomuuden Rhodoksella ja myöhemmin poikansa kuoleman sekä Jimmy Pagen huumeriippuvuuden. Bändin pahin rysähdys oli vielä tulossa. Vuosikymmeniä myöhemmin asiaa kysyttäessä Jimmy Page toteaa ”In My Time of Dyingista”: ”Laulu vei bändin äärirajoille ja sille kertyi mittaa, mutta miksi olisimme lopettaneet niin hienon soiton?”. Page toppuuttelee myös villeinä laukanneita huhuja: ”Unohtakaa myytit ja keskittykää musiikkiin”.

Varjosta valoon: ”Houses Of The Holy” on letkeästi groovaava nauhavaraston ralli eikä koettele varmaan liiaksi mielikuvitusta arvata mille levylle se oli tarkoitettu. Samannimiselle levylle se ei päätynyt, koska muistutti liikaa ”Dancíng Daysiä”. Jason Bonham muistelee O2 Arena keikan treeneissä joutuneensa testiin. Hän sai listan opeteltavista biiseistä, mutta treeneissä Page keksi kokeilla ”HOTH:a”. Jasonin kauhistellessa, ettei se ollut listalla, lohdutti Page:” V!tut listoista”.

”Trampled Under Foot” on Led Zeppelinin funk vetoinen versio Robert Johnsonin ”Terraplane Bluesista”. ”Trampled Under Footin” työnimi oli ”Brandy And Coke”, mikä katsottiin viisaimmaksi muuttaa levylle päätyneeseen muotoon. Zepiä on arvosteltu vanhan liiton bluesmiesten sävellysten suorista lainoista, mutta myös Zepiltä lainattiin, kuten tässä tapauksessa Doobie Brothers’ ”Long Train Running” biisillään teki.

B-puolen alun tietoinen keventäminen kompensoituu majesteetillisen massiiviseen, marokkolaista maailmanmusiikkia syleilevään ”Kashmiriin”. Sen oudon koukuttava rytmi saattaa selittyä Pagen 6/8 tahdissa kulkevasta kitarasta, jota Bonhamin 4/4 biitti säestää. Headley Grangen kartanon portaikko oli jo tarjonnut massiiviset rumpusoundit ”When The Levee Breaksille”. Nyt se höydynnettiin myös ”Kashmirille.” Vaikka ”Kashmir” kuuluu alkuperäisiin sävellyksiin ja on tarkalleen ottaen osa suurempaa julkaisematta jäänyttä kokonaisuutta, joka kulki Swan Song-nimellä (sen muut osat olivat ”Black Mountain Side”, ja Pagen The Firmin kanssa levyttämä ”Midnight Moonlight”), oli Zep nauhoittanut ”Kashmirin” jo 1973 ”Driving Through Kashmir” nimisenä. Sen raakamiksaus löytyy Physical Graffitin extroista. Fanien ohella ”Kashmir” herättää suuria tunteita myös bändin sisällä. Robert Plant on todennut:”Mitkään sanat eivät voi tehdä tarpeeksi oikeutta tälle musiikille.”

Alkuperäisiin lukeutuva ”In The Light” on vähälle huomiolle jäänyt Zeppelin sävellys. Se ammentaa mystisen energiansa arabialaisesta maailmanmusiikista ja on John Paul Jonesin käsialaa. Biisin kehityskaarta kohti lopullista muotoaan voi kuunnella Physical Graffitin sekä Codan extroista ”Everybody Makes It Through” nimisenä. ”In The Light” on myös niitä biisejä, joita Zep ei esittänyt livenä. (Page oikaisi myös tämän yksityiskohdan Black Crowesin kanssa). Robert Plant nimeää biisin yhdeksi Zeppelin suosikikseen ja kutsuu sitä ”Stairway To Heavenin” seuraajaksi.

”Bron-Yr-Aur” keventää tunnelmaa. Muistamme sen The Song Remains The Same -leffan koneelta konserttiin limusiinimatkan taustamusiikkina. Se sävellettiin jo Zeppelin III -sessioissa. Page käyttää siinä samaa epätodelliselta kuulostavaa viritystä kuin Zeppelin kolmosen ”Friendsissä”.

Raukea kantri, ”Down By The Seaside”, taas sävellettiin Led Zeppelin IV:n sessioissa samaisella Headley Grange kartanolla. Sitä ei kuitenkaan uskallettu käyttää rokkaavalla nelosella kantrivaikutteiden vuoksi. Vuosien kuluessa bändi kasvoi ulos näistä estoistaan ja rikastutti samalla ilmaisuaan.

Levypuolen päättävä ”Ten Years Gone” on yksi bändin tyylikkäimpiä, Sen oli alun perin tarkoitus olla instrumentaali. Page äänitti kerrokselliset kitarat paikoin 10 kertaa. Biisi jättää kuulijan epätodelliseen tunnelmaan kahden rauhallisemman kappaleen jälkeen. Ylipäänsä laulun musiikillisen tyylin määritteleminen on hankalaa. Zeppelin esitti ”Ten Years Gonea” myös 1977 kiertueellaan. Live-vedossa John Paul Jones soittaa 3-kaulaista kitaraa, jossa alimmainen on 6-kielinen, keskimmäinen 12-kielinen ja ylimmäinen mandoliini.

Lue myös:

John Paul Jonesin säveltämä ”Night Flight” kuuluu nauhavaraston antimiin. Se äänitettiin myös Zeppelin IV sessioissa, mutta jäi käyttämättä vuosiksi. Zeppelin IV:n materiaalin huomioiden on kyseenalaista, kuinka se kokonaisuuteen olisi mahdutettu.

”The Wanton Song” on Physical Graffitille sävelletty eikä peittele hardrock sävyjään. Tarkkaan kuunnellen sen sukulaisuus ”Immigrant Songiin” on tunnistettavissa. Verratkaapa huviksenne 3 vuotta myöhemmin julkaistua Rainbowin ”Lady Of The Lakea” ”The Wanton Songiin”. Miltä kuulostaa? – niin minustakin.

Aivan oma tarinansa on ”Boogie With Stu”, mikä myös äänitettiin Zep IV -sessioissa. Rolling Stones -”pianisti” Ian Stewartin kanssa. John Paul Jones muistelee Zep IV sessioista: ” Huoneen nurkassa oli vanha piano. Jokainen vuorollaan kävi kokeilemassa eikä saanut siitä nuottiakaan ulos. Kun Stewart tuli käymään, hän asteli pianon luo ja alkoi soittaa boogieta. Kaikki katsoivat toisiaan hämmästyneinä”. Jamithan siitä syntyivät ja biisi myös äänitettiin ja julkaistiin Physical Graffitilla. Sitä ennen Zeppelin ehti tosin työstää biisiä jo ”nelosen” sessioissa. Bonham keksi vaarattomalta kuulostavan, mutta kinkkisesti etenevä rumpuintron ja kun sähköiset instrumentit otettiin käyttöön, siitä syntyi Zeppelinin punkpäästö ”Rock And Roll”, jolta on helppo tunnistaa Stewartin piano.

Akustinen ”Black Country Woman”, jonka folk idylliin Bonhamin kompin potku luo vaikuttavan kontrastin, sävellettiin alun perin Houses Of The Holy -sessioissa. Studioversiossa ei ole bassoa ollenkaan. Page ja Jones soittavat akustista kitaraa ja mandoliinia Bonhamin rummut taustalla. Live-versiossa Jones jo soittaa pystybassoa.

Levyn (D-puolen) loppuun löytyy taas koko tuplalevyn läpi toistuva tietoinen noste. ”Sick Again” edustaa Zepin huippuajan ”tiukan rentoa” rokkaavaa ilmettä ja lavaversion machomiehet toki vetävät tyylilleen uskollisina, kuten Zepin DVD:n Knebworth osiosta voi todeta.

Physical Graffiti on levy, jossa Zeppelinin musiikillinen väripaletti avautuu laajimmillaan. Page hyödyntää tehokkaasti valon ja varjon ajatustaan ”dynamiikasta, kuiskauksesta ukkoselle ja äänistä, jotka kutsuvat sisään ja huumaavat.” Levyltä löytyy yhtäältä Zepin kunnianhimoisimpia biisejä, ”Kashmir”, ”Ten Years Gone” ja ”In The Light” ja toisaalta niiden vastapainona käsiin tikkuja jättäviä rosoisia vetoja, ”Custard Pie”, ”In My Time of Dying” ja ”The Wanton Song”. Kuuntelemalla pelkästään niitä kahden muun levylle sävelletyn ohella (”Trampled Under Foot” ja ”Sick Again”) saattaa päätyä pohtimaan seuraavana ilmestyneen Presencen olevan Physical Graffitin looginen jatke. Physical Graffitin syvyys ja sävyt syntyvät kuitenkin juuri noista ylijäämä nauhoista, jotka kattavat Zepin sen hetkisen levytetyn historian eri tyyleineen. Levyn ilmaisu ei jää pelkästään kokeellinen- kunnianhimoinen-rosoinen-akselille. ”Bron-Yr-Aur”, ”Down By The Seaside” ja ”Boogie With Stu” tarjoavat niiden lisäksi neljännen ulottuvuuden; valon tasapainottavan elementin. Tästä moniulotteisuudesta syntyy vastavoimien ja tyylien sulatusuuni Physical Graffiti ja yhtä lailla haaste määritellä kattavasti tahtomattaan raskaan rockin maineensa vangiksi usein unohtuneen Led Zeppelinin musiikillinen olemus, jos se edes määriteltävissä on, sillä riittävätkö mitkään sanat.

Kirjoittaja: JYRKI STOLT

Rating: 5 out of 5.

Avainsanat: Led Zeppelin, rock, 1975

Lue myös: Levyarvio: Jimmy Page & Robert Plant – No Quarter: Jimmy Page And Robert Plant Unledded (1994)

Tuottaja: Jimmy Page
Levy-yhtiö: Swan Song

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑