Levyarvio: Led Zeppelin – s/t (1969)

1960-luvun lopussa Iso-Britanniassa perustettiin kolme yhtyettä, jotka muovasivat merkittävästi seuraavan vuosikymmenen alun rockmusiikkia. Näistä Deep Purple julkaisi debyyttilevynsä ensimmäisenä, jo kesällä 1968, mutta yhtyeeltä kului puolisentoista vuotta siihen, että se löysi tutuimman tyylinsä. Sen sijaan Led Zeppelinin alkuvuodesta 1969 ja Black Sabbathin vuotta myöhemmin julkaistuilla debyyteillä yhtyeiden tuleva tyyli oli jo muodostunut lähes valmiiksi.

Led Zeppelinin johtohahmona oli kitaristi Jimmy Page, joka oli 1960-luvulla paljon käytetty studiomuusikko. Myöhemmin hän liittyi The Yardbirdsiin, jossa Jeff Beck soitti tuolloin kitaraa. Page toimi aluksi basistina, mutta myöhemmin kitaristina. Kun The Yardbirds hajosi kesällä 1968 Keith Relfin ja Jim McCartyn lähtiessä perustamaan Renaissancea, jäi Pagelle ja basisti Chris Drejalle tehtäväksi koota uusi Yardbirds, joka hoitaisi yhtyeelle skandinaviaan buukatut keikat. 

Ensimmäinen uuteen Yardbirdsiin kysytty henkilöt olivat laulaja Terry Reid ja Procol Harumin rumpali B. J. Wilson. Heille pesti ei sopinut, mutta Reid ehdotti laulajaksi Robert Plant -nimistä nuorta kaveria. Page ja Plant tapasivat ja huomasivat, että heillä on yhteisiä musiikillisia mielenkiinnon kohteita. Koska uudelta Yardbirdsilta puuttui edelleen rumpali, ehdotti Plant ystäväänsä ja samassa Band Of Joy -yhtyeessä soittavaa John Bonhamia. Chris Drejan päätettyä ryhtyä valokuvaajaksi alkoi basistin etsiminen. Tehtävään ilmoittautui John Paul Jones, johon Page oli tutustunut studiosessioiden yhteydessä. Kokoonpanon ensimmäiset harjoitukset pidettiin elokuussa 1968 ja pian yhtye lähti The New Yardbirdsinä soittamaan Yardbirdsin viimeiset keikat. 

Yhtyeen palattua Englantiin otettiin käyttöön nimi Led Zeppelin. Led Zeppelinin nimi oli vanhempaa perua. Jimmy Page, Jeff Beck sekä The Whon rytmiryhmä Keith Moon ja John Entwistle olivat jutelleet yhteisen yhtyeen perustamisesta. Keith Moonin mukaan ”it would probably go over like a lead balloon”, johon Entwistle vastasi “a lead zeppelin.” Lead-sanan a-kirjain jätettiin pois, jotta amerikkalaisetkin osaisivat ääntää nimen oikein.

Led Zeppelinin debyttialbumi äänitettiin syys- ja lokakuussa 1968 kaikkiaan 36 studiotunnin aikana. Studioteknikkona ja Pagen ohella kreditoimattomana tuottajana toimi Pagen pitkäaikainen tuttu Glyn Johns. Yhtyeellä ei ollut vielä tuohon aikaan levytyssopimusta, joten Jimmy Page ja manageri Peter Grant maksoivat studiokulut omista rahoistaan ja siksi tuo mainittu tuntimäärä jäi Pagelle mieleen. Äänitykset sujuivat nopeasti, sillä materiaali – sekä oma että lainattu – oli ehditty sovittaa ja harjoitella hyvin The New Yardbirdsin kiertueen aikana. 

Jimmy Pagen kokemus studiomuusikkona vaikutti albumin äänityskäytäntöihin. Pohjat äänitettiin livenä, päällekkäisäänityksiä tehtiin tarpeen mukaan myöhemmin. Vahvistimista tuleva ääni äänitettiin poikkeuksellisesti kahdella mikrofonilla, joista toinen oli kauempana kaiuttimesta. Tällä keinolla ääneen saatiin syvyyttä ja luonnollista kaikua. Lisäksi levyllä kuullaan pariin otteeseen käänteiskaikua (backwards echo), jonka Page väitti keksineensä Yardbirds-aikoinaan. Page hioi äänitystapoja vastaisuudessakin ja luultavasti mieleen jäävin tapa käyttää myös huonetilojen luonnollista akustiikkaa hyväksi kuultiin pari vuotta myöhemmin Led Zeppelinin neljännellä albumilla ”When The Levee Breaksin” rumpusoundeissa.

Koko yhtyeen kirjoittama – Plantin nimeä ei tällä levyllä mainittu sopimusteknisistä syistä – albumin avausraita ”Good Times Bad Times” on tarttuva ja se julkaistiinkin Yhdysvalloissa singlenä. Myöhemminhän Led Zeppelin tuli tunnetuksi penseästä suhtautumisestaan singlejen julkaisua kohtaan. Kaikki muusikot pääsevät näyttämään ”Good Times Bad Timesilla”  taitojaan. Page käytti studiota hyväkseen ja äänitti kitaraosuuksiaan usempaan kertaan, Plantin laulutyyli tulisi toimimaan mallina tuleville laulajasukupolville, Bonhamin bassorumputyöskentely on huikeaa ja Jonesin bassottelu kekseliästä. Laulun aloitus ”In the days of my youth” tuntuu hieman hassulta – Robert Plant oli niitä laulaessaan vastikään täyttänyt 20 vuotta. 

Vaikka Led Zeppelin yhdistetään yleensä raskaaseen rockiin, kuullaan jo tällä ensimmäiselläkin albumilla myös rauhallisempaa materiaalia. Traditionaaliseksi merkitty, mutta joidenkin tietojen mukaan Anne Bredonin kirjoittama ”Babe I’m Gonna Leave You” on hyvä esimerkki siitä, miten Jimmy Page halusi kappaleilla olevan sekä ”valoa että varjoja” – kevyemmän ja raskaamman piti päästä vuorottelemaan. Page soittaa pääasiassa akustista kitaraa, satunnaisesti kuullaan myös tällä albumilla käytettyä Fender Telecasteria. Idea kappaleen äänittämiseen tuli Pagelta, joka piti Joan Baezin vuonna 1962 äänittämästä liveversiosta. Plant taitaa tehdä ”Babe I’m Gonna Leave Youn” aikana  ennätyksen peräkkäin laulettujen babejen määrässä.

Perinteisempää bluesia edustava “You Shook Me” on Willie Dixonin sävellys. Led Zeppelinin versio on melko pitkälti samanlainen kuin Jeff Beck Groupin vuonna 1968 ilmestyneellä Truthilla ja mahdollisesti siksi aikalaisarvosteluissa tätä levyä verrattiinkin Beckin albumiin. Tällä versiolla John Paul Jones pääsee esittelemään taitojaan myös Hammondien soittajana ja Plant soittaa huuliharppua.

Synkän painostavalta kuulostava “Dazed And Confused” napattiin Yardbirdsin ohjelmistosta, johon se oli päätynyt aivan yhtyeen loppuaikoina. Kappaleesta tuli nopeasti yksi Led Zeppelinin keikkojen kohokohtia ja esimerkiksi The Song Remains The Same -livellä kuultava versio oli venynyt Pagen sooloilujen ansiosta puolituntiseksi. Kappaleella kuullaan myös viulun jousella soitettua kitaraa. ”Dazed And Confused” pohjautuu Jake Holmesin samannimiseen kappaleeseen, jonka sanoituksia Keith Relf oli muokannut Yardbirdsissä ja johon Robert Plant kirjoitti jälleen uuden tekstin. Tämä ei jäänyt viimeiseksi kerraksi kun Led Zeppelinin kappale oli lainaillut kiusallisen paljon jostain vanhemmasta kappaleesta. Holmes alkoi huomautella asiasta vasta 1980-luvulla, mutta vasta kun asia vietiin oikeuteen asti, ilmestyi uusiin julkaisuihin maininta myös Holmesin osuudesta kappaleen tekemisessä.

Lue myös:

Älppärin kakkospuoli alkaa kevyemmissä tunnelmissa. “Your Time Is Gonna Come” on hieman hippihenkinen kappale, jolla John Paul Jones soittaa jälleen koskettimia. Myös Pagen soittama akustinen ja pedal steel kitara tuovat kappaleelle miellyttävää leppoisuutta.

“Black Mountain Side” on Jimmy Pagen akustisella kitaralla soittama kevyt instrumentaali, jota kappaleella vieraileva Viram Jasani säestää tablalla. Kun Page soitti kappaletta keikoilla, yhdisteli hän siihen usein Yardbirds-aikaista instrumentaalia ”White Summer”.

Simppelin riffin varassa kulkeva “Communication Breakdown” on ehkä enemmän punkhenkinen kuin varhaista raskasta rockia. Energinen kappale esitteli jälleen yhden uuden puolen Led Zeppelinistä.

“I Can’t Quit You Babe” palauttaa levyn jälleen bluesin pariin. Willie Dixonin kappale jyrätään vastustamattomasti läpi ja lopussa kuullaan vielä laulajan ja kitaran ”vuoropuhelua”. Ovathan tuota tehneet monet muutkin, mutta kyllä Page ja Plant saavat ”call and response” -ilottelunsa toimimaan mukavasti.

Päätöskappale “How Many More Times” jyrää riffinsä varassa. Pitkälti improvisoitu kappale pohjautuu Howlin’ Wolfin ”How Many More Yearsiin”, mutta sisältää loppupuolella myös pätkän bolerotyylistä soittoa sekä Albert Kingin kirjoittamaa ”The Hunteria”. Bolero saattoi olla pieni silmänisku Jeff Beckin suuntaan, löytyihän Truth-albumilta Pagen kirjoittama ”Beck’s Bolero”.

Led Zeppelinillä ei ollut levytyssopimusta, mutta sellainen saatiin valmiiden nauhoitusten ansiosta ilmeisesti varsin helposti Atlantic-yhtiöltä. Valinta tuntui yllättävältä, sillä Ahmet Ertegunin johtama levy-yhtiö oli keskittynyt lähinnä mustan musiikin julkaisemiseen. Tuskinpa uusi aluevaltaus kuitenkaan haittasi ketään.

Led Zeppelinin debyyttialbumi julkaistiin Yhdysvalloissa tammikuussa 1969 ja Euroopassa maaliskuussa. Useimmat kriitikot eivät albumille lämmenneet, mutta ostava yleisö otti uuden albumin innolla vastaan. Levy nousi Britanniassa sijalle kuusi, Suomessa kolmanneksi ja  Billboardin listalla sijalle kymmenen. Albumia on sittemmin myyty pelkästään Yhdysvalloissa kahdeksan miljoonaa kappaletta. Amerikassa listasijoitukseen vaikutti varmasti sekin, että yhtye alkoi valloittaa uutta mannerta usean muunkin yhtyeen tehokkaaksi toteamalla tavalla – ahkerasti keikkailemalla.

Myös albumin ikonisella kansikuvalla oli mahdollisesti osansa levyn menestykseen. George Hardien toteuttama kansikuva pohjautuu kuuluisaan kuvaan zeppeliini Hindenburgin räjähdyksestä New Jerseyssä 6.5.1937. Takakannesta löytyvät yhtyeen jäsenten kuvat, jotka Chris Dreja oli ottanut.

Led Zeppelinin debyyttialbumi oli tehty nopeasti ja suuri suosio tuli varmasti kaikille (miellyttävänä) yllätyksenä. Rautaa piti luonnollisesti takoa silloin kun se oli kuumaa, joten seuraava levy ilmestyi vielä saman vuoden aikana. Luvassa oli albumi, jota myöhemmin pidettäisiin yhtenä heavy rockin peruspilareista.

Kirjoittaja: HEIKKI HEINO

Rating: 3.5 out of 5.

Avainsanat: hard-rock, rock, 1969

Lue myös: Levyarvio: Led Zeppelin – IV (1971)
Tuottaja: Jimmy Page
Levy-yhtiö: Atlantic

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑