Jättäessään Deep Purplen kesällä 1973 Japaninkiertueen päätteeksi Ian Gillan uskoi jättävänsä musiikinteon lopullisesti. Rojaltien kautta rahaa tuli jatkossakin ja Gillan kokeili kykyjään useammalla alalla. Hän oli ostanut jo aiemmin Kingsway-studion, mutta nyt hän päätti perustaa hotellin. Lisäksi hän rahoitti brittiläistä moottoripyörien valmistajaa. Menestystä näillä aloilla ei kuitenkaan tullut. Elämäkerrassaan Gillan on kertonut olleensa hotellinsa baarin paras asiakas. Mutta sitten kohtalo päätti puuttua peliin.
Gillanin pitkäaikainen yhtyetoveri Roger Glover oli julkaissut vuonna 1974 albumin nimeltä The Butterfly Ball And The Grasshopper’s Feast. Hyväntuulisen albumin piti sisältää musiikkia animaatioelokuvaan, mutta suunnitelmien kariuduttua teos päätettiin esittää Lontoossa Albert Hallissa 18. lokakuuta 1975. Muutamaa päivää ennen esitystä levyllä yhden kappaleen laulanut Ronnie James Dio kuitenkin ilmoitti, ettei voisikaan tulla esiintymään – hänen uuden yhtyetoverinsa Ritchie Blackmoren mielestä vastikään perustetun Rainbow-yhtyeen jäsenillä ei saanut olla muita projekteja. Glover otti yhteyttä Gillaniin, joka tosin pelkäsi ihmisten jo unohtaneen hänet, mutta suostui kuitenkin laulamaan Dion osuuden. Konsertissa Gillan hoiti osuutensa vakuuttavasti, yleisö osoitti esityksen jälkeen suosiotaan seisten ja Gillan ymmärsi, että hän voisi palata musiikin pariin.
Alkoi yhtyeen kokoaminen. Vaatimattomana tavoitteena oli luonnollisesti saada vähintään yhtä suurta suosiota kuin mihin Deep Purple oli aikoinaan yltänyt. Ensimmäiseksi Gillan otti yhteyttä The Butterfly Ball -konsertissa soittaneeseen basisti-laulaja John Gustafsoniin. Gustafsonin ja Gillanin polut olivat sivunneet toisiaan ennenkin. Gustafson oli tullut Episode Sixiin laulavaksi basistiksi Gillanin ja Gloverin lähdettyä Deep Purpleen ja Gustafson oli mukana myös samaisella Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen kirjoittamalla Jesus Christ Superstarilla, jolla Gillan lauloi Jeesuksen roolin.
Seuraavina Gillanin yhtyeeseen liittyivät kitaristi Ray Fenwick ja rumpali Mark Nauseef. Yhtyeen ensimmäisellä levyllä koskettimia soitti studiomuusikko Mike Moran. Yhtyeen piti alkuperäisen suunnitelman mukaan olla nimeltään ”Shand Granade”, mutta markkinointipuolella oltiin toista mieltä. Laulajan nimen pitäisi näkyä. Ian Gillan Bandilla olisi rutkasti enemmän markkina-arvoa ja sitäpaitsi samaan tapaan muodostettuja yhtyeiden nimiä – esim. Edgar Broughton Band – oli olemassa jo ennestään.
Ian Gillan Band oli debyyttialbumistaan lähtien yhtye, jossa soittajat saivat soittaa omien mieltymystensä mukaisesti. Kun soittajien mielestä Weather Reportin ja Chick Corean esittämä musiikki tuntui kiehtovalta, muuttuivat melko yksinkertaisetkin kappaleet heidän käsittelyssään välillä turhankin häröileväksi rockjazziksi. Harmillisesti Child In Time jää kuitenkin haaleaksi soittotaitojen esittelyksi. Joko Gillan oli liian innoissaan paluustaan musiikkiympyröihin, tai sitten hänellä ei ollut oman yhtyeen johtamisen vaatimia taitoja.
Münchenissä Musicland Studiolla joulukuussa 1975 äänitetty albumi sisältää pääosin yhtyeen jäsenten yhdessä äänitysten aikana kirjoittamia kappaleita. Poikkeuksena on albumin nimikappale ”Child In Time”, jonka tarkoituksena oli luultavasti saada huonommillakin hoksottimilla varustetut levykaupan asiakkaat tajuamaan yhtyeen Purpleyhteys. Roger Gloverin valinta tuottajaksi johtui Gillanin mukaan siitä, ettei hän tuntenut muitakaan tuottajia.
”Lay Me Down” alkaa tehokkaalla riffillä. Muutenkin kappale on mukavan rivakka, tosin musiikillisesti melko yksinkertainen. Gillan osoittaa heti olevansa yhä voimissaan. Lopussa kuultava kosketinsoolo on pirteä ja sitä olisi oikeastaan kuunnellut pidempäänkin.
Selvästi aloitusraitaa hitaampi, lähes laahaava ”You Make Me Feel So Good” alkaa perkussionistin kolinoilla. Periaatteessa tämä kappale voisi olla suoremman kompin vetämänä versiona ihan pätevä hitaahko bluesrock, mutta jälleen kappaleen sovitus tuntuu ajelehtineen harhateille. Gillankin päättää testata kappaleen lopussa äänijänteitään, mutta herran kiljahdukset tuntuvat eksyneen aivan väärälle kappaleelle.
“Shame” alkaa selkeällä ja miltei tarttuvalla riffillä, mutta säkeistön alkaessa soittajien halu soittaa jotain funkahtavaa fuusiojazzia ottaa jälleen yliotteen. Toisaalta kappaleessa on ihan mielenkiintoinen pohjavire, mutta se tuntuu hajoavan päämäärättömäksi jamitteluksi.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
”My Baby Loves Me” tuntuu kiteyttävän Ian Gillan Bandin ongelman. Kappale voisi olla ihan tavallinen rokkibiisi, jonka sanoituksetkin lainailevat ideoita vanhasta rock’n’rollista. Komppiryhmäpä päättääkin soittaa sen mahdollisimman kimurantisti. Lopputulos ei palvele kappaletta millään tavalla ja kun Gillan on lopussa vielä heittänyt muutaman pakolliset kiljaisut, niin sinänsä melko lyhyt kappale on ehtinyt tuntua tarpeettoman pitkältä.
”Down The Road” on edellisen jälkeen kuultuna ihan miellyttävä hidas balladi, jota ei onneksi lähdetä koristelemaan liikaa. Ray Fenwickin ilmeisesti takaperin kuultava kitarasoolo on aika erikoinen ratkaisu.
Tuulen suhinalta kuulostavilla äänillä alkava albumin nimikappale on tietysti ”modernisoitu” versio Deep Purple In Rockilta löytyvästä klassikosta. On toki kunnioitettavaa, etteivät soittajat soita sitä Deep Purplen tyylillä, mutta olisi ehkä sittenkin ollut fiksumpaa jättää ”Child In Time” rauhaan. Ian Gillan Bandin soittamana se nimittäin tuntuu oudolta sekoitukselta hitaasti soitettua yökerhojazzia ja gospelia. Deep Purplen version nopeampi instrumentaaliväliosa on jätetty tältä versiolta pois.
”Let It Slide” on pitkä ja tunnelmallinen pala. Yhtyeen jäsenet ehtivät esitellä yli kymmenminuuttisen kappaleen aikana soittotaitojaan. Mike Moranin urut mörähtelevät vaikuttavasti. mutta silti kappale ei tunnu saavuttavan sellaista dramaattisuutta mihin siinä selvästi olisi ollut aineksia.
Child In Timen ongelmana on päämäärättömyys. Yhtye tuntuu syöksyneen studioon lähes välittömästi kokoonpanon selvittyä, eivätkä soittajat ole vielä ehtineet kehittää yhteistä linjaa. Soitettu musiikki tuntuu olevan musiikkia toisia muusikoita varten, mutta soitannollinen kikkailu ei pysty pelastamaan melko simppeleitä kappaleita. Ongelmia tuntuu tuottavan myös perkussionisti Mark Nauseefin soittotyyli. Levykannen listauksen mukaan hänellä on käytössään enemmän erilaisia perkussioinstrumentteja kuin samoihin aikoihin patteristoaan tuntuvasti laajentaneella Neil Peartilla. Nauseefilta kuitenkin tuntuu puuttuvan selkeä näkemys kappaleisiin sopivasta soittotyylistä, minkä vuoksi musiikilla ei tunnu olevan tukenaan vankkaa pohjaa.
Albumilla kuultava ”jazzrock” ei kuitenkaan estänyt ihmisiä ostamasta albumia, joka nousi Britannian albumilistan sijalle viisi. Luultavasti suurimpana syynä listasijoitukseen oli kuitenkin mielenkiinto Deep Purplen entisen vokalistin uusiin musiikillisiin seikkailuihin, varsinkin kun Deep Purple oli vastikään hajonnut. Mukava listamenestys joka tapauksessa varmisti sen, että Ian Gillan Band tulisi jatkamaan toimintaansa.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: jazz-rock, rock, 1976
Lue myös: Levyarvio: Deep Purple – =1 (2024)
Tuottaja: Roger Glover
Levy-yhtiö: Polydor / Oyster
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti