Levyarvio: Opeth – The Last Will And Testament (2024)

The Last Will And Testament on Opethin 14. studioalbumi.

Vuonna 1990 perustettu ruotsalainen Opeth on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä progemetalli-yhtyeistä. Kitaristi/vokalisti Mikael Åkerfeldtin uraauurtava oivallus oli yhdistää äärimetallin ja erityisesti death metallin elementtejä progressiiviseen rockiin. Åkerfeldtin vaikutteet tulivat tasapuolisesti Genesiksen, Jethro Tullin ja Camelin kaltaisilta progebändeiltä, mutta toisaalta myös Iron Maidenin, Black Sabbathin ja Slayerin kaltaisilta hevibändeiltä ja lopulta myös 80-luvun puolivälissä syntyneen death metal -tyylisuunnan yhteiltä.

Yksi progressiivisen rockin keskeisiä ominaispiirteitä on pehmeiden/hiljaisten- ja rajujen/kovaäänisten- osioiden välinen dynamiikka. Opeth vei tämän äärimmäisyyksiin sillä yhtye saattoi hetkessä siirtyä vimmaisesta tuplabasarin pärinästä ja brutaalista örinälaulun kyllästämistä osioista höyhenen kevyisiin jaksoihin joita kuljetti akustiset kitarat ja puhtaalla kirkkaalla äänellä lauletut vokaalit. Tämä kikka oli potentiaalisesti yllättävä ja erittäin tehokas tosin pikku hiljaa se alkoi muuttumaan Opethin käsissä jopa kliseeksi. Pääosin Blackwater Parkin ja Ghost Reveriesin kaltaiset albumit käyttivät tätä temppua hyväkseen kuitenkin tehokkaasti ja Opethin äärimmäinen tapa hyödyntää vanhaa metodia oli eittämättä progressiivinen veto.

Testamentti vetää Opethin sedät vakavaksi.

Vuonna 2008 ilmestyneen Watershedin jälkeen Åkerfeldt julisti kyllästyneensä metalliin ja kertoi yhtyeen muuttavan seuraavaksi suuntaa radikaalilla tavalla. Oli pieni yllätys kun Heritage lopulta ilmestyi, että Opethin uusi linja tarjosi suht väljähtänyttä retrorokkia. 2011 ilmestynyt Heritage ja sitä seuranneet Pale Communion ja Sorceress kuulostivat lähinnä vanhakantaisen progressiivisen rockin ja 70-luvun sankarihevin sekoitukselta maustettuna kansanmusiikkivaikutteilla. Itseäni tällainen Tällainen vanhan hevin ja progen hampaaton fuusio ei erityisemmin jaksanut itseäni innostaa vaikka onkin myönnettävä ettei Opethin musiikin taso ikinä varsinaisesti romahtanut täydellisesti. Se vain muuttui epäkiinnostavaksi. Tämän kehityskulun kulminaatio oli In Cauda Venenum (2019) jonka”innovaatio” oli julkaista sama musiikki englannin- ja ruotsinkielellä. Valitettavasti levyn musiikki oli uuvuttavan tylsää laulukielestä riippumatta. Tässä vaiheessa olin jo itse hypännyt kelkasta; aiemmat levyt olin ostanut ikään kuin tottumuksesta, mutta In Cauda Venenum jäi kaupan hyllylle. Suhteeni Opethiin alkoi olla ohi.

Luulenpa, että Åkerfeldtilla oli samankaltaisia ajatuksia. In Cauda Venenumin ja The Last Will And Testamentin väliin jäänyt levytystauko nimittäin venyi viideksi vuodeksi. Tämä on pisin väli kahden Opeth -levyn välissä yhtyeen historiassa. Tämä on toki arvuuttelua, mutta uskon, että Åkerfeldt ymmärsi itsekin, että nyt oli aika ladata akkuja ja miettiä jälleen uutta suuntaa yhtyeelle.

Lisää luettavaa:

Kun Åkerfeldt lopulta kertoi, että uusi levy on tekeillä ja, että piparihirviövokaalit tekisivät sillä paluun oli ensireaktioni lähinnä huvittunut. En ole suuri örinävokaalien ystävä ja ne kuulostavat minusta useimmiten lähinnä koomisilta. Huvittavinta Åkerfeldtin ilmoituksessa oli kuitenkin se, että ainakin näennäisesti vaikutti siltä, että hän antoi lopulta periksi yhtyeen äänekkäälle metallifanien sektorille joka oli suhtautunut uuteen tyyliin varsin vihamielisesti (toisin kuin minä… oma suhtautumiseni oli vain apaattinen!). Odotukseni eivät siis olleet The Last Will And Testamentin suhteen kovin korkealla.

Onkin ilo todeta, että olin väärässä. Hyvin väärässä. The Last Will And Testament on erittäin vahva levy ja esittelee uudelleen energisoituneen Opethin.

Örinävokaalit siis palasivat ja musiikin yleinen ote on myös hieman metallisempi kuin mihin Opeth -fanit saivat tottua viimeisen runsaan kymmenen vuoden aikana. The Last Will And Testament ei kuitenkaan ole mikään suora paluu Blackwater Parkin ”kulta-aikoihin” vaan kyse on enemmänkin siitä, että Opeth palauttaa työkalupakkiinsa osan tyylikeinoista noilta ajoilta, säilyttäen kuitenkin Heritagen ja sen jälkeisten albumeiden myötä musiikkiin mukaan tulleet folk, jazz, hard rock ja tietenkin klassisen progressiivisen rockin vaikutteet. The Last Will And Testament onkin Opethin eklektisin albumi toistaiseksi niin vapautuneesti se käyttää eri tyylilajeja hyväkseen. Ja mikä oleellista kaikki tapahtuu vapautuneen luontevasti. Örinävokaalit ovat palanneet, mutta olennaisempaa on, että yhtye pystyy jälleen hyödyntämään täydellä teholla äärimmäisiä kontrasteja siirtyen brutaaleista metallijaksoista hetkessä leppoisampaan ja perinteisempään proge-sointiin. Nämä siirtymät tapahtuvat myös aiempaa luontevammin ja niiden takana tuntuu olevan aiempaa vahvemmat perusteet jo tarinan narratiivin puolesta.

Narratiivista puheen ollen. The Last Will And Testament on Opethin ensimmäinen konseptialbumi sitten Still Lifen (1999). Tätä kirjoittaessani en ole perehtynyt levyn sanoituksiin kovinkaan syvällisesti, mutta levyn teema sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikoihin ja käsittelee rikkaan teollisuussuvun patriarkan pahantahtoista testamenttia. Levyn kaikki kappaleet ovatkin, yhtä lukuunottamatta, nimetty vain numerolla ja pykälämerkillä eli ”§1”, ”§2”, ”§2” jne. Levyn biisit ovat siis ikään kuin testamentin eri osia. Konseptin myötä Åkerfeldt innostuu laulamaan aiempaa teatraalisemmin välillä selvästi eläytyen eri tarinan hahmojen tyyliin. En ole mikään örinälaulun asiantuntija, mutta tällä levyllä Åkerfeldtin murina sulautuu osaksi kirkkaita vokaaleja luonnollisemmin kuin koskaan aiemmin ja vaikka ne tavallaan huvittavat minua yhä tuntuvat ne toimivan ikään kuin oopperamaisena elementtinä levyllä. Oopperamaisen mörköbasson ja  Åkerfeldtin luonnollisen tenorin rinnalla kuullaan nopeasti myös Europesta tutun Joey Tempestin taustavokaaleja yhdessä biisissä, mutta merkittävämmin Ian Andersonin kertojaääntä siellä täällä pitkin levyä. Kolmessa biisissä myös huilua ilahduttavasti soittava Jethro Tull -legenda saa kunnian kanavoida suoraan demonisen patriarkan dlalogia. Yleensä tällaiset puheroolit käyvät useammalla kuuntelukerralla tylsiksi, mutta Andersonin höpinä on ymmärretty miksata riittävän syvälle musiikin keskelle joka pysyy muutenkin noissa kohdissa riittävän aktiivisena.

Ja musiikki tosiaan on aktiivista! Suhteellisen lyhyet, 5-7 minuuttiset biisit, ovat todella täynnä tavaraa. Musiikki on nopea tempoista, intensiivistä ja jatkuvasti muotoon muuttavaa. Yksi olennainen ero vanhaan onkin, että sävellyksistä puuttuu tällä kertaa tietynlainen stoner-junnaus joka on yleensä ollut yksi keskeinen osa Opethin DNA:ta. Nyt ei yhden teeman tai riffien parissa ei jumiteta pitkään vaan uutta tarjoillaan jatkuvasti kiihkeällä vauhdilla. Ratkaisu toimii erinomaisesti. Ja vaikka kappaleet on lyhyitä on kyseessä enemmän tai vähemmän yhtenäinen pitkä kokonaisuus jossa seuraava kappaleet jatkuu usein saumattomasti siitä mihin edellinen päättyi. Jälleen intoa täynnä olevan Opethin rinnalla kuullaan myös muita musiikillisia elementtejä. Ian Andersonin huilun mainitsin jo, mutta pikantin lisämaun tarjoaa myös Mia Westlundin harppu joka soi kauniisti muutamassa levyn niin harvassa suvantokohdassa. Tärkeää roolia näyttelee myösCanterbury-legenda Dave Stewartin erinomaiset jousisovitukset jotka sulautuvat täydellisesti muun instrumentaation sekaan välillä myös selvemmin esiin nousten.

Lue myös: Sleepytime Gorilla Museum – Of The Last Human Being (2024)

Opethin kokoonpano on pysynyt Heritagesta alkaen muuttumattomana, mutta nyt mukana on uusi rumpali. Aiemmin Paradise Lostissa soittanut suomalainen (torille! 🇫🇮) rumpali Waltteri Väyrynen debytöi levyllä Opethin rumpalina korvaten vuonna 2021 yhtyeen jättäneen Martin Axenrotin. Muita Opethin jäseniä reippaasti nuorempi Väyrynen tekee erinomaista työtä tuoden bändin soittoon uudenlaista energiaa. Väyrynen soittaa teknisesti haastavat osionsa luontevalla otteella eikä soitossa ole metallirumpaleille usein tyypillistä mekaanista otetta vaan hän saa homman soiton monimutkaisuudesta huolimatta jossain määrin jopa groovaamaan. Ja vaikka örinävokaalit palasivat ja musiikissa on jälleen hieman metallisempi sointi ei Väyrystä ole laitettu soittamaan puisevia mekaanisen kuuloisia tuplabassosarjoja jotka peittäisivät alleen Martín Méndezin maukkaat bassolinjat. Väyrysen rumpusoundit ovat myös erinomaiset. Osa tästä kunniasta kuulunee myös levyn erinomaiselle tuotannolle. Soundit ovat massiivisen messevät, mutta ei liian raskaaksi ruuvatut eikä liiallisesta kompressoinnista ole myöskään huolta.. Opethilla ei ole koskaan aiemmin ollut yhtä hyviä soundeja kuin The Last Will And Testamentilla. Tämä on erityinen helpotus varsin tunkkaisesti soineiden Sorceressin ja In Cauda Venenumin jälkeen.

En tiedä onko tämä vain alkuinnostusta, mutta tällä hetkellä The Last Will And Testament tuntuu Opethin vahvimmalta levykokonaisuudelta. Biisimateriaali on kauttaaltaan vahvaa (en ole tosin erityisen innostunut albumin päättävästä balladista” A Story Never Told”) ja mikä miellyttävintä on yleensä lähes poikkeuksetta ylipitkiä levyjä tehtaillut Opeth malttanut pitää keston tällä kertaa suhteellisen tiukkana 51 minuuttisena kokonaisuutena.

The Last Will And Testament on äärimmäisen luonteva yhdistelmä metallia ja progea. Se tuntuu ikään kuin yhteen koko tähän astisen uran kulminaatiolta ammentavan itsevarmalla otteella aineksia koko yhtyeen historiasta. Ja samalla silti onnistuen kuulostamaan tuoreelta. Ei mikään itsestään selvä saavutus yli 30 vuotta vanhalle yhtyeelle.

Opethin yli kymmenen vuotta kestänyt korpivaellus tunkkaisen retron parissa on ohi. Tervetuloa takaisin.

Parhaat biisit: ”§1”, ”§2”, ”§4”, ”§6”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”§1” 5:56
  2. ”§2” 5:33
  3. ”§3” 5:10
  4. ”§4” 7:00
  5. ”§5” 7:29
  6. ”§6” 6:03
  7. ”§7” 6:30
  8. ”A Story Never Told” 7:11

Opeth

Mikael Åkerfeldt: kitarat, soolo- ja taustalaulu, cittra, Mellotronit, lyömäsoittimet ja FX Martín Méndez: basso, taustalaulu Fredrik Åkesson: kitarat, taustalaulu Joakim Svalberg: piano, Hammond-urut, Mellotronit, Fender Rhodes & Moogit, taustalaulu ja FX Waltteri Väyrynen: rummut, lyömäsoittimet

Vierailijat

Ian Anderson: huilu (§4, §7, A Story Never Told), puheääni (§1, §2, §4 ja §7) Joey Tempest: taustalaulu (§2) Mia Westlund: harppu Mirjam Åkerfeldt: puheääni (§1) London Session Orchestra: jouset Dave Stewart: jousisovitukset

Tuottaja: Mikael Åkerfeldt, Opeth, Stefan Boman, Dave Stewart
Levy-yhtiö: Moderbolaget, Reigning Phoenix

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑