Vuonna 1992 julkaistun Mezzogiorno sulle Alpin jälkeen Alicen seuraavaa albumia saatiin odottaa totuttua pidempään. Pääasiallisena syynä oli levy-yhtiön vaihto – EMI oli onnistunut suututtamaan sekä Alicen että Franco Battiaton julkaisemalla kokoelma-albumilla etukäteen varoittamatta remiksauksen heidän esittämästään kappaleesta ”Chan-son egocentrique”. Levy-yhtiön vaihtamiseen liittyvien lakiasioiden hoitamisen vuoksi sekä levyn äänitykset että julkaisu viivästyivät. WEA pääsi julkaisemaan Alicen kolmannentoista albumin Charade loppuvuodesta 1995.
Alicen albumeilla oli 1980-luvun lopulta lähtien kuultu tyylikkään melodista, useimmiten italiankielistä musiikkia, jossa erilaisista vaikutteista on kudottu persoonalliselta vaikuttava ja monipuolinen kokonaisuus. Charade ei ole tästä poikkeus. Ohjelmoinnit, erilaiset kitarat, viulut ja puhaltimet tuovat levylle jännittäviä kontrasteja ja soonisia yllätyksiä. Pohjalla kuuluvat tietysti italialaisten pitkät perinteet suurten tunteiden välittämisestä kuulijoille suurilla, mutta selkeillä melodioilla. Kaiken kruunaa Alicen sensuelli lauluääni.
Charade oli tyylillisesti selkeää jatkoa edellisille albumeille. Se ei oikeastaan ole mikään suuri yllätys, sillä Alicen uskollinen tukijoukko – tuottaja, kosketinsoittaja ja useita aiempienkin albumien kappaleita säveltänyt Francesco Messina sekä ohjelmoinneista vastannut ääniteknikko Pino Pinaxa Pischetola – oli nytkin loihtimassa levyn eteeristä ja kiehtovaa äänimaailmaa, jossa ambient-tyyli tuntui ottavan aiempaa suuremman roolin.
Keväällä 1995 Milanossa äänitetyllä Charadella on jälleen mukana muitakin kuin italialaisia muusikoita. King Crimsonista tuttu Trey Gunn soittaa hieman Chapman Stickiä muistuttavaa Warr-kitaraa, Paul Richards E-bow kitaraa, Stuart Gordon viuluja ja California Guitar Trio tuo kahdelle kappaleelle tunnelmaa akustisilla kitaroillaan. Muita levyllä soittavia muusikoita ovat kitaristit Marco Guarnerio ja Mauro Spina, huilua ja saksofonia soittanut Bruno Romani, haitaria ja kosketinsoittimia soittanut Roberto Gemma sekä muutamalla aiemmallakin albumilla vieraillut trumpetisti Paolo Fresu. Pidän hieman yllättävänä ratkaisuna sitä, että ihan oikean rumpalin sijaan levyllä kuullaan pelkästään ohjelmoituja perkussioita. Lopputulos on kuitenkin onnistunut, eivätkä ohjelmoinnit nouse liiaksi esiin kokonaisuudesta.
”L’apparenza” avaa Charaden Alicen levyiltä tuttuun tapaan. Alussa kuullaan vain ilmavaa, atmosfääristä sointia Alicen äänen taustalla. Minuutin kuluttua jostain ilmestyy biitti, joka muistuttaa hieman ”Il sole nella pioggian” rummutusta, tosin tässä tempo on nopeampi. Kappale elää hienosti, välillä laulun lisäksi kuullaan vain melko minimalistista ja lähellä ambientia olevaa taustaa, välillä taas konebiitti nostaa tunnelmaa.
”Dammi la mano amore” on hidastempoinen ja tunnelmallinen kappale. Rumpukoneen antaman tempon päällä kuullaan Alicen laulua, joka paikoitellen oikeastaan lähentelee jälleen puhetta. Taustan äänimatto on rauhoittava ja eteerinen. Stuart Gordonin viulu ilahduttaa soinnillaan aivan kappaleen lopussa. Charaden loppupuolella kappaleesta kuullaankin vielä ambient-tyylisempi versio.
”In piedi su uno specchio” on mielenkiintoinen yhdistelmä electronicasta tuttuja rytmejä ja perinteisten soittimien jännittäviä melodioita. Varsinkin Paolo Fresun trumpetti tuo kappaleelle jazzista tuttua tyylikkyyttä hieman Miles Davisin tapaan. Kappaleen loppupuolella Mino Di Martinon lukema runo tuntuu oudolta, mutta sopii silti kokonaisuuteen.
Rauhallisempi ”Il silenzio delle abitudini” lipuu jälleen viettelevän viehättävästi edellisiltä albumeilta tutuilla linjoilla. Tausta on vähäeleinen, joten huomio kiinnittyy väkisinkin Alicen lauluun ja Roberto Gemman soittamaan haitariin.
Lue myös:
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Mino Di Martinon kirjoittama nimikappale ”Charade” tuntuu leikittelevän kuulijan kanssa. Hieman aiempia reipasrytmisempi kappale alkaa tunnelmallisena, mutta muuttuu pian kepeäksi popkappaleeksi, kunnes päättää taas hetken kuluttua muuttua joksikin muuksi. Tuntuu siltä kuin laulajatar tanssahtelisi kuulijan ympärillä sen verran kaukana, ettei häntä pysty koskettamaan. Ilkikurisuus tuntuu jatkuvan loppuun asti – kappale loppuu kuin seinään.
Tunnelma muuttuu jälleen seuraavalla kappaleella. Hieman kansanlaulumainen ”Gli ultimi fuochi” on toteutettu lähinnä kitaroiden säestyksellä. Soittajina ovat Paul Richards ja California Guitar Trio. Albumin sanoitusten kerrotaan olevan henkilökohtaisia, joten luultavasti sanoitusten ymmärtäminen antaisi myös tälle kauniille pikku kappaleelle syvempää merkitystä.
Alussa rauhallinen ”Non ero mai sola” muuttuu kompin tullessa mukaan tunnelmaltaan hieman levottomaksi, mutta pysyy silti tyylikkäänä. Musiikillisesti suurin osa kappaleesta lepää ohjelmoidun kompin, melko monotonisen äänimaton ja satunnaisten kitaroiden varassa. Kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta ”Non ero mai sola” pysyy mielenkiintoisena. Alicen ääni on välillä lähes vimmainen, mutta rauhoittuu musiikin mukana jälleen kappaleen lopussa. Kappale julkaistiin myös singlellä, jolta löytyvät alkuperäisen version lisäksi radiota varten tehty editointi, jota valitettavasti puuttuu alun rauhallinen osuus, sekä ”Devogue-miksaus . Devogue oli Francesco Messinan ja Pino Pischetolan vain yhden, vuonna 1997 julkaistun albumin tehnyt projekti, jonka musiikki oli lähinnä ambientia.
”Nel resto del tempo” tunnelmoi pääasiassa kosketinsoittimilla toteutetun taustan päällä. Stuart Gordon tuo viulullaan kappaleelle hienostunutta tunnelmaa.
”Il Nido del gatto” leijailee ohjelmoitujen rytmien ja puhallinten luomassa oudossa tunnelmassa. Rumpukompista tulee hetkittäin mieleen David Bowien ”Bring Me The Disco King”, vaikkei Alicen kappaleella olekaan samanlaista kohtalokkuutta. ”Il Nido del gatto” onnistuu kuitenkin tunnelmoimaan hienosti ja aivan lopussa ollaan lähellä jazzia.
Kepeämpi ”Sotto lo stesso cielo” ei oikeastaan tunnu etenevän mihinkään, mutta kappaleen ilmavuus ja miellyttävä tunnelma tuntuvat kuvaavan sitä kuinka tässä ollaan kappaleen nimen mukaisesti saman taivaan alla.
”Dammi la mano amore (Devogue version)” on todella erilainen kuin albumin toisena kappaleena kuultu versio. Tätä rauhoittavaa musiikkia olisi kyllä voinut kuunnella pidempäänkin kuin vain kahden ja puolen minuutin verran. Jostain syystä tämä versio tuo mieleeni hengellisen musiikin.
”La fronte mormora” on jälleen kansanlaulumainen tunnelmapala, jota säestää California Guitar Trio. Tunnelmaa tuovat Stuart Gordonin viulu ja Paolo Fresun trumpetti. Albumin päättäväksi kappaleeksi ”La fronte mormora” on mielestäni outo valinta, sillä se ei ole mikään levyn viimeiseksi jätetty loppuhuipennus. Pikemminkin albumin loppu antaa vaikutelman hentoon usvaan katoavasta veneestä, joka lipuu hiljaa johonkin kaukaisuuteen.
Charade ei varsinaisesti esittele uusia puolia Alicen musiikissa, mutta ei levyä silti voi pitää pelkkänä vanhojen kaavojen toistona. Vaikka musiikin toteutuksessa onkin edelleen epätavallisempia piirteitä, tuntuvat edellisillä albumeilla satunnaisesti kuullut uskaliaammat kokeilut jääneen tällä albumilla taka-alalle. Muutamalla kappaleella kuultavat ohjelmoidut rytmitkin tuntuvat vihjaavan siihen, että Alice olisi siirtymässä taidepopin maailmasta jälleen hieman tavanomaisemman Italopopin pariin.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Talk Talk– Spirit Of Eden (1988)
Tuottaja: Francesco Messina
Levy-yhtiö: WEA/Warner Music
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti