Ne tulee ja pilaa kaiken. Kaikkien aikojen striimaituin klassisen musiikin teos, Max Richterin Sleep herättää raivon tunteita. Siitä on tullut kaikkien joogatuntisoittolistojen vakiovieras, ja ylipäätään edustaa monen musiikin ystävän mielestä perusolemuksensa vuoksi koko musiikin rappiota, vähän samalla lailla kuin TikTok-sukupolven kertosäkeettömät iskulausepastissit. Sikäli tällainen kierrosten vetäminen on aika turhaa, ettei teoksella ole taidemusiikin kanssa juuri mitään tekemistä, eikä sen vertaaminen sen alan teosten kanssa ole mitenkään mielekästä. Richter on saanut akateemisen säveltäjäkoulutuksen, ja teoksen toki julkaisi Deutsche Grammophon -yhtiö, mikä varmasti on iloinnut tilille kilahtaneista euroista.
Suhtauduin itsekin teokseen melko varauksella. Ei niinkään siksi, että meditaatioon tai unensaannin tueksi kirjoitettu teos olisi ollut jotenkin vastenmielinen. Legendan mukaan Bachin ”Goldberg-variaatiot” tilattiin univaikeuksista kärsivän aatelismiehen sembalistille; oli totta tai ei, mutta näen musiikilla oivallisen mahdollisuuden toimia lohduttavana ja rauhoittavana käyttömusiikkina, vaikka sitten unettomuuden hoitoon. Moni säveltäjä on tosin musiikin historian varrella suhtautunut nuokkuvaan kuulijaan vähemmän ymmärtäväisesti; esimerkiksi sinfonian pioneeri Joseph Haydn kirjoitti 94. G-duurisinfoniansa toiseen, hitaasti kehittyvään osaansa yllättävän patarumpujen iskun, jonka tarkoituksena oli herättää unilukkarin tavoin nukahtaneet kuulijat (teos onkin saanut lisänimen ”yllätyssinfonia”.
Max Richterin Sleep-teos puolestaan on kirjoitettu nimenomaan tuudittamaan kuulijansa uneen, ja pitämään heidät unessa. Tämän vuoksi teos on kahdeksan tuntia pitkä, eikä todellakaan säikäytä äkillisillä liikkeillä. Sleepin koko idean mahdollistaakin musiikin katkeamattoman soiton takaava suoratoistoteknologia. Teoksen rinnalla julkaistiin dokumenttielokuva, jossa paneudutaan, tosin melko pinnallisesti, Richterin neurotieteellisestä unitutkimuksesta hakemiin vaikutteisiin. Tärkein näistä oli ehkä musiikin spektrin mallittaminen vastaamaan sikiön kohdussa saamaan kuulokuvaan, jossa korkeimmat taajuudet vaimenevat.
Progemusiikin tupla- ja triplateemalevyt jäävät tässä dimensiossa kauas taakse. Sleep ei kuitenkaan ole lähellekään pisin musiikkiteos, eikä sitä ole edes Wagnerin ”Sormustetralogia”. Tämän kunnian saa John Cagen ”ORGAN2/ASLSP – As SLow aS Possible” -teos, jonka tähän asti pisin esitys on meneillään Halberstadtin Pyhän Burkhardin kirkossa Saksassa. Esitys alkoi vuonna 2001 ja katkeamattomana se jatkuu vuoteen 2640.
Lue myös
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Sleepin kuluttaminen on ollut minulle eräänlainen matka. Alun perin varautumiseni johtui teoksen tarkoitushakuisesta kosiskelevuudesta. Jos säveltäjä todella pyrkii tuudittamaan kuulijan kuin kuulijan höyhensaarille, on pakko etsiä pienintä yhteistä nimittäjää: kolmisointuja ja kehtolaulujen riisuttuja melodiakulkuja. Sitten jokin tässä hankkeessa alkoi kiehtoa. Richter itse näkee Sleepin jonkinlaisena hiljaisena vastalauseena nykymaailman kiireelle ja hysteeriselle suorittamismentaliteetille, joka näkyy masennuksen ja ahdistuksen nousuna globaaleiksi pandemioiksi. Vaikka pyrkimys tavoittaa kuulija kuin kuulija on väistämättä kaupallinen, siinä piilee myös eräänlainen terapeuttinen dimensio. Sitä paitsi minua alkoi kiehtoa, mikä tuo ”yhteinen nimittäjä” mahtoi olla. Huomasin soittavani teosta taustalla kun itse kaipasin hiljaisuutta ja lohtua, ja tämä alkoi jollakin tavalla toimia.
Loppujen lopuksi kuitenkin palasin lähtöruutuun ja jokin teoksessa taas työntää luotaan. Työtä kuvaava dokumenttielokuva oli minusta vastenmielisen imelä; johtoajatus on korostaa Richterin sankarillista taistelua taidemusiikin snobismia vastaan, uskoa omaan tekemiseen. Välillä kuvia hyvin kammatuista lapsista talossa maaseudulla ja ihailevan puolison säestystä. Jos tavoitteena on ilmaista empatiaa nykyihmisen henkistä tilaa kohtaan, ollaan aika kaukana mistään resonanssista tosielämän kanssa.
Viimeinen testi oli kuitenkin yrittää itse nukkua yö Sleepin säestyksellä. Laitoin suoratoistosta soimaan Dolby Atmos-miksatun version makuuhuoneen suoratoistoa mallintavaan Homepod-pariin ja yritin saada unta. Parin tunnin päästä olin niin rauhaton ja ahdistunut, että kokeilu oli lopetettava. Olo oli kuin liian pieneen häkkiin ahdetulla linnulla.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti