Tänä aamuna herätessäni (nyt ei kuitenkaan käsitellä bluesia vaan musikaalia) päässäni soi Toton ”Rosanna”. Hampaita harjatessani pohdin, minkälaista on mahtanut olla Toton poikien nuoruus Hollywoodissa jossa isät tekivät elokuvia ja naapurintyttö oli Rosanna Arquette, ”I never thought that a girl like you could ever care for me.” Musikaalisäveltäjä Adam Guettelin lapsuus oli samalla lailla teatterimaailman eliitin ympäröimä. Isoisä Richard Rogers oli yksi kourallisista musikaalin jättiläisistä, jonka kynästä syntyi myös lukematon määrä jazz-standardeja ”Blue Moonista” ”It Never Entered My Mindiin”. Äiti Mary Rogers oli maailman arvostetuimman musiikkioppilaitoksen Juilliardin rehtori ja niinikään säveltäjä. Kun törmäsin 2005 ensiesitettyyn The Light in the Plaza -musikaaliin jazz-pianisti Brad Mehldaun suosikkien joukossa, en voinut olla ajattelematta kuinka eriskummallinen mahtaa olla musikaalisäveltäjäsukuun kuulumisen lahja ja taakka. Guettelin omat vaikutteet ulottuvat Igor Stravinskysta Stevie Wonderiin.
Musikaaleissa on se jännä puoli, että nähtynä ne voivat olla maagisia, mutta pelkästään kuultuina ne ovat vaikeammin tavoitettavissa. Ensimmäinen musikaalikokemukseni oli Les Miserables lapsuuden Lontoon lomamatkan yhteydessä, ja kokemus teki sellaisen vaikutuksen, että olen nähnyt saman musikaalin ainakin kahdesti tämän jälkeen eri maailman kaupungeissa. Omien lasten kanssa koetut Leijonakuningas ja Phantom Of The Opera, puhumattakaan tietenkin loistavasta Book of Mormon -teoksesta puolustavat paikkaansa, ja kaikki on tullut niinikään nähtyä monia kertoja aina tilaisuuden tullen. Jostain syystä ”kuningaslaji” ooppera tavoittaa minut koettunakin harvoin, vaikka paljon taidemusiikkia nautinkin; poikkeuksena joskus kauan sitten nähty Alban Bergin Wozzek-ensi-ilta joka kyllä kolisi kovaa.
Lue myös
- Year by Year : Best Albums of 2025 – 11-25
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2025 – Sijat 11-25
- Review: Kansas – Song For America (1975)
- Review: Robert Wyatt – Ruth Is Stranger Than Richard (1975)
- Review: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
- Levyarvio: The Mars Volta – Lucro sucio; Los ojos del vacio (2025)
Tähän asti ainoastaan yksi musikaalilevytys on tehnyt minuun vaikutuksen ilman itse esityksen näkemistä, ja sillä on merkittävä kotikenttäetu. Stingin ”Last Ship” -teos on suosikkilevyjäni suosikkiartistilta, vaikken ole perehtynyt teoksen juoneen. Tänä kesänä seuraan liittyi itselleni aiemmin tuntemattoman musikaalisäveltäjän Adam Guettelin 1950-luvun Firenzeen sijoittuva The Light in the Piazza.
Kuvittelisin, että kylmiltään kuunneltuna musikaalille ominainen laulutapa saattaa olla oopperan tapaan vieras. Kannattaa kuitenkin jaksaa yrittää jos kolahtaisi. The Light in the Piazzan suurelle orkesterille kirjoitettu sävelkieli on tavattoman rikasta. Se tavoittaa samanaikaisesti klassisen Hollywood-romantiikan taipuen kuitenkin myös kohti Stravinskyn varhaiskauden harmonista verevyyttä. Rytmiikastakin löytyy rikkautta vaihtojakoisia tahtilajeja myöten. Toivon, että pääsen joskus näkemään itse esityksen.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti