Mitä sinulle tulee mieleen 1980-luvulla toimintansa aloittaneesta Music Televisionista eli MTV:stä? Ainakin osa musiikkiin vakavammin suhtautuvista saattaa olla ajatuksissaan The Bugglesin linjoilla, eli ”Video Killed The Radio Star”. Musiikkivideoiden myötä artistien piti myös näyttää hyviltä. Visuaalisen puolen merkitys kasvoi ja yhden musiikkivideon tekemiseen saatettiin käyttää enemmän rahaa kuin koko albumin musiikin tekemiseen. MTV onnistui kuitenkin myös luomaan – tai ainakin tekemään tunnetuksi – ohjelmakonseptin, jossa kappaleista poistettiin ylimääräiset kuorrutukset. Vuonna 1989 alkaneessa sarjassa MTV Unplugged saatiin kuulla yleisön edessä akustisilla instrumenteilla esitettyjä tuttuja kappaleita. Muistaakseni Mariah Careyn esityksessä käytettiin myös Hammond-urkuja, mutta ohjelman suurpiirteisten tekijöiden mielestä niin vanha instrumentti voitiin laskea akustiseksi. Eivätkä esiintyjät itsekään aina välittäneet sarjan ”unplugged”-formaatista. Bruce Springsteen taisi sysätä akustisen kitaran syrjään ensimmäisen kappaleen jälkeen ja esityksen myöhemmissä julkaisuissa kannessa lukikin MTV Unplugged. Useita sarjan esityksiä tosiaan julkaistiin myös äänitteinä ja osasta tulikin melkoisia myyntimenestyksiä. Joidenkin tietojen mukaan Eric Claptonin Unpluggedia myytiin 26 000 000 kappaletta, mikä tekisi siitä kaikkien aikojen myydyimmän livelevyn.
Ajatus Led Zeppelinin musiikista akustisesti esitettynä saattaa kuulostaa oudolta, mikäli yhtyeen tuotantoa ei juuri tunne. Kuitenkin yhtyeen uran alkupuolella ja varsinkin vuonna 1970 julkaistulla Led Zeppelin III:lla on runsaasti akustisia lauluja. Led Zeppelinin keikoillakin saattoi olla pitkiä suvantovaiheita, joiden aikana Robert Plant lauloi Jimmy Pagen ja John Paul Jonesin säestäessä häntä akustisilla kitaroilla ja mandoliineilla ja John Bonhamin tahdittaessa soittoa tamburiinilla tai bongoilla. Kun Page ja Plant esiintyivät MTV:n Unplugged-ohjelmassa, he eivät kuitenkaan tyytyneet aivan tällaiseen, kuten levylle annettu Unledded-nimestäkin voi päätellä. Sähkökitaraakin kuultiin, eli oikeastaan kyseessä oli keikka, jolla keskityttiin Zeppelinin kevyempään materiaaliin. Ohjelmassa kuultiin myös neljä uutta Pagen ja Plantin kirjoittamaa kappaletta, jotka äänitettiin etukäteen Marokossa paikallisten muusikoiden kanssa. Zeppelin-klassikoista kaksi äänitettiin Walesissa ja loput Lontoossa.
Kuinkahan vaikeaa Jimmy Page ja Robert Plant oli saada tekemään yhteistyötä Led Zeppelinin hajottua John ”Bonzo” Bonhamin kuoleman jälkeen? Ehkä tarvittiin vain sopiva syy ja ajankohta. Zeppelinin jälkeen herrat olivat soittaneet yhdessä vuonna 1984 julkaistulla The Honeydrippersin Volume One -ep:llä ja seuraavana vuonna Led Zeppelin esiintyi Live Aidissa Phil Collinsin täydentäessä kokoonpanon. Vuonna 1988 Page vieraili Plantin sooloalbumilla Now And Zen ja Plant vastavuoroisesti Pagen Outriderilla. Robert Plant taisi kuitenkin olla tyytyväinen soolouraansa, eikä haikaillut Led Zeppelinin hurjia menestyksen vuosia. Jimmy Page taas tuntui työskentelevän vain harvakseltaan, mutta ilmeisesti David Coverdalen kanssa vuonna 1993 tehty albumi ja lyhyt kiertue Coverdale Page -nimisen kokoonpanon kitaristina antoi sysäyksen musiikin tekemiseen myös Plantin kanssa.
Led Zeppelinin levyillä kuultiin aikoinaan vain harvakseltaan vierailevia muusikoita, mutta tällä levyllä avustajia riittää. Basisti Charlie Jones ja rumpali Michael Lee tulivat Robert Plantin yhtyeestä. Lisäksi mukana olivat Porl Thompson (kitara ja banjo), Jim Sutherland (mandoliini ja bodhrán), Nigel Eaton (kampiliira) sekä Hammondeja soittanut Ed Shearmur. Lähi-idän tunnelmia toi Hossam Ramzyn johtama egyptiläinen perkussioryhmä ja kuultiinpa joillakin kappaleilla myös London Metropolitan Orchestraa. Marokon Marrakechissä äänitetyillä kappaleilla oli mukana neljä paikallista muusikkoa.
No Quarter alkaa Led Zeppelinin Presenceltä peräisin olevalla kappaleella ”Nobody’s Fault But Mine”. Kun alkuperäistä kitarariffiä ei kuulla koko aikaa, kuulostaa kaikin puolin rauhallisemmin soitettu bluesversio selvästi miellyttävämmältä kuin alkuperäinen versio.
Aikoinaan Led Zeppelin II:lla faneja akustisuudellaan hämmentänyt ”Thank You” soitetaan melko pitkälti alkuperäiseen tapaan. Robert Plantin ääni on hienossa kunnossa ja voisi miltei kuvitella, että laulajalegenda on kaivannut tällaista tilaisuutta esittää näitä kappaleita Jimmy Pagen kanssa.
Lue myös:
- Levyarvio: Kansas – Somewhere To Elsewhere (2000)
- Review: David Bowie – Station To Station (1976)
- Levyarvio: The Alan Parsons Project – Pyramid (1978)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2000 – Sijat 21-31
- Year by Year: Best Albums of 1975 – 11-20
- Review: Gilgamesh – s/t (1975)
”No Quarter” kuulostaa oudolta ilman John Paul Jonesin kosketinosuuksia, jotka värittivät upeasti Houses Of The Holylta löytyvää alkuperäisversiota. Toisaalta on kuitenkin ihan hyvä, ettei tätä soiteta samaan tapaan kuin vaikkapa livelevyllä The Song Remains The Same, jolla Jonesin pitkä kosketinsoolo kuulostaa vain pitkältä. Jones oli Pagen ja Plantin No Quarter -julkaisun jälkeen harmistunut kahdesta asiasta. Ensinnäkään hänelle ei kerrottu etukäteen mitään Zeppelinin nokkamiesten yhteistyöhankkeesta. Suolaa Jonesin haavoihin lisäsi vielä se, että cd-julkaisun nimeksi valittiin kappale, joka on musiikiltaan pääosin Jonesin käsialaa.
Led Zeppelinin maailmanmusiikkivaikutteet kuuluvat hienosti kappaleella ”Friends”. Sovitus on jälleen varsin pitkälti alkuperäisen, Led Zeppelin III:lta löytyvän studioversion mukainen. John Paul Jonesin alkuperäisiä sovituksia mukailevat jouset luovat kappaleelle viehättävän kaukoidän tunnelman. ”Friends” valmisteleekin kuulijaa hyvin seuraavien kappaleiden tunnelmiin.
Page ja Plant äänittivät Marokossa Marrakechissa neljä kappaletta. Ensimmäisenä kuultava ”Yallah” tuntuu yhdistävän Pagen kitaran ja perinteiset arabialaiset perkussiosoittimet kiehtovasti. Koko kappaleen ajan toistuva kitarariffi on soundeiltaan erikoinen, sokkotestissä olisin luultavasti veikannut sitä jonkun muun kitaristin luomukseksi. Plantin laulumelodia on melko yksinkertainen, oikeastaan se kuulostaa mantralta.
”City Don’t Cry” kulkee lähinnä Plantin laulun ja perkussion varassa. Kappale tuo ainakin minulle kieltämättä kliseisen mielikuvan paimentolaisista nuotion ympärillä pimeällä aavikolla hieman auringonlaskun jälkeen.
Seuraavaksi palataan taas studioyleisön edessä esitettyihin vanhoihin tuttuihin lauluihin. Rauhallinen blues ”Since I’ve Been Loving You” Led Zeppelin III:lta esitetään hienosti ja vaikka sanoitusten ”baby baby” -osuudet ovatkin hieman kornin kuuloisia, tulkitsee Plant rakastamisen tuskaa vakuuttavammin kuin parikymppisenä kollina. Alkuperäiselläkin versiolla kuullut Hammondit tuovat kappaleelle oman charmantin lisänsä. Jimmy Pagen Les Paulistakin löytyy niitä sinisiä säveliä lähes samaan tapaan kuin Zeppelinin suuruuden päivinä.
Alunperinkin akustisena soitettu “The Battle Of Evermore” kuulostaa yhtä maagiselta kuin Led Zeppelin IV:lläkin. Äänimaisemassa on pieniä, tyylitajuisesti toteutettuja lisäyksiä. Toisena vokalistina kuullaan Najma Akhtaria.
Marrakechissa äänitetty “Wonderful One” etenee jälleen pitkälti perkussion ja laulun varassa, tosin välillä kuullaan kitaraakin. Tällä kappaleella tunnelma on pikemminkin hengellinen ja sama jatkuu hieman toisissa merkeissä seuraavallakin kappaleella. “Wah Wah” on sointukulultaan ja melodialtaan suunnilleen samanlainen kuin rippileireillä Landolan säestyksellä soitettavat afrikkalaisperäiset yhteislaulut.
Uusien kappaleiden jälkeen palataan jälleen vanhemman materiaalin pariin. “That’s The Wayn” uudessa sovituksessa kuullaan alkuperäistä enemmän tavallista rumpupatteristoa, mutta muuten kappale esitetään likipitäen alkuperäiseen tyyliin. Ja samoin on käynyt myös samaiselta Led Zeppelin III:lta napatulle “Gallows Polelle”. Hirttäjän säälimättömyydestä kertova kansanlaulu jytisee loppupuolella selvästi aiempaa ronskimmin.
Led Zeppelin IV:ltä napattua “Four Sticksiä” ei aikoinaan kuultu kuin kerran tai pari Led Zeppelinin keikoilla, sillä rumpali John Bonhamilla oli kuulemma hankaluuksia hahmottaa välillä 5/4-tahtilajissa kulkevaa rytmiä. Unleddedillä kappaletta rytmitetään toisenlaisilla perkussiosoittimilla ja niiden ansiosta tunnelma siirtyy jälleen onnistuneesti melkoisen loikan verran kohti lähi-itää.
Levyn päättää Physical Graffitin ehkä tunnetuin kappale “Kashmir”. Sen rakennetta on muutettu ja lähes varttitunnin mittaiseksi venyvää versiota ehditään soittaa jo jonkin aikaa ennen kuin sitä tuttua riffiä aletaan soittaa. London Metropolitan Orchestraa käytetään ”Kasmirilla” onnistuneesti tunnelman tiivistäjänä. Kaiken kaikkiaan levy saadaan loppumaan tyylikkäästi ”Kashmirilla”.
No Quarter menestyi luonnollisesti mukavasti myyntilistoilla. Muutamissa maissa se käväisi jopa kymmenen myydyimmän albumin joukossa, joten Pagen ja Plantin yhteistyön jatkuminen kiertueen ja studioalbumin merkeissä ei ollut mikään suuri yllätys. Kaiken kaikkiaan No Quarter: Jimmy Page And Robert Plant Unledded oli jännittävä matka Led Zeppelinin musiikkiin tavallisesta poikkeavalla tavalla. Monenlaiset musiikilliset vaikutteet kuuluivat jo aikoinaan yhtyeen musiikissa – kukapa voisi unohtaa Houses Of The Holylla kuullun ”D’Yer Mak’erin” reggaerytmit – mutta tällä albumilla noiden vaikutteiden annetaan kuulua huomattavasti aiempaa selvemmin. No Quarterin tärkeimpänä ansiona taitaa olla se, että sillä Led Zeppelinin musiikin eksoottisemmat vaikutteet tulevat aiempaa paremmin esille
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: Led Zeppelin, rock, 1995
Lue myös: Yes – Talk (1994)
Tuottaja: Jimmy Page, Robert Plant
Levy-yhtiö: Atlantic
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti