Levyarvio: Yes – Fragile (1971)

Yesin edellinen albumi, vain yhdeksää kuukautta aiemmin ilmestynyt, The Yes Album oli yhtyeelle merkittävä läpimurto. Kaupallisesti jopa enemmän kuin taiteellisesti. The Yes Albumin myötä yhtye siirtyi jos ei nyt sentään aivan rock-yhtyiden A-kaartiin niin tukevasti kuitenkin B-sarjaan. Bändi halusi kuitenkin enemmän. Yhtyeen nokkamiehet Jon Anderson ja Chris Squire janosivat paitsi suurempaa menestystä, mutta halusivat tehdä myös yhtyeestään yhä täydellisemmän musiikillisesti.

Kaksikko tuomitsi kosketinsoittaja Tony Kayen bändin heikoksi lenkiksi. Kayen heikkoutena pidettiin etenkin sitä että hän ei ollut kiinnostunut uusimmasta syntetisaattori-teknologiasta vaan pitäytyi itsepintaisesti Hammond-uruissa. Kayen ei myöskään koettu olevan soittotaidoiltaan aivan samassa sarjassa kuin muu bändin miehistö. Anderson ja Squire halusivat yhtyeeseen yhden virtuoosin lisää. Hyvästi Kaye ja tervetuloa Rick Wakeman.

Vuonna 1949 syntynyt Rick Wakeman oli niittänyt mainetta edellisinä vuosina Lontoon studio-skenessä soittaen valtavan määrän sessioita joista tunnetuimmat lienee ”Space Oddity” ja ”Life On Mars?” David Bowien kanssa ja ”Morning Has Broken” Cat Stevensin taustalla.

Lontoon Royal College Of Musicissakin hetken aikaa pianonsoittoa ja orkestrointia opiskellut Rick Wakeman oli paitsi virtuoosimainen pianisti niin myös innokas pioneeri uusien syntetisaattorien käyttäjänä. Edellisenä vuonna Wakeman oli liittynyt progressiivista folkia soittavaan Strawbsiin jossa hän oli osoittanut olevansa pitkine vaaleine kutreineen myös karismaattinen liveesiintyjä.

Täydellinen mies siis Yesin kosketinsoitinkioskin uudeksi valtiaaksi. Wakeman oli hieman haluton jättämään Strawbsin sillä hän viihtyi porukassa ja bändin tähti oli nousussa. Toisaalta soolouran mahdollisuuskin oli alkanut jo houkuttamaan Wakemania. Pienen suostuttelun jälkeen Wakeman kuitenkin taipui Yesin houkutukselle ja yhtyeen dreamteam oli lopultakin kasassa. Anderson ja Squire oli valmis viemään musiikkinsa entistä korkeammalle tasolle rumpali Bill Brufordin, edellisellä albumilla mukaan napatun kitaristi Steve Howen ja uuden kosketinsoitinvelhonsa kera.

Yes teki Fragilella hieman kyseenalaisen ratkaisun antaa jokaiselle bändin jäsenelle oman soolonumeron. Levyllä on siis viisi vaihtelevan tasoista soolosuoritusta (osassa kappaleita kuullaan myös muita bändin jäseniä) ja neljä kollektiivisempaa kappaletta. Bill Bruford oli alunperin heittänyt ideana että jokainen jäsen säveltäisi oman kappaleen jonka bändi sitten sovittaisi valmiiksi teokseksi. Ilmeisesti aikataulupaineiden takia konsepti kuitenkin muuttui ratkaisuksi jossa jokainen jäsen nakutti oman kappaleenssa kasaan miten osasi ja jossain tapauksissa sittten pyysi avuksi muita bändin jäseniä. Vaikka nämä soolokappaleet ovat enimmäkseen kiinnostavia tapauksia ei ole yllätys että varsinaiset bändibiisit ovat onnistuneempia ja pidemmälle kehiteltyjä.

Roundabout

Levyn aloittava ”Roundabout” on sovitustaidon mestarinäyte. Sovittaminen olikin yksi Wakemanin tärkeistä panoksista Fragilelle. Vaikkei hän juurikaan säveltänyt musiikkia Yesille tässä vaiheessa (eikä hänestä tullut merkittävä säveltäjä Yesin riveissä myöhemminkään) hänen klassien musiikin opintonsa olivat tärkeä apu Yesin polveilevien kappaleiden eri osioiden yhteen juottamisessa. Etenkin kun musiikki oli muuttumassa yhä monimutkaisemmaksi. Wakemanin avustamana biisien saumat paistoivat läpi entistä harvemmin ja musiikki soljui eteenpäin entistä jouheammin ja sofistikoidummin.

”Roundabout” on huikea yhdistelmä popmaista tarttuvuutta ja progressiivisia instrumentaalijaksoja sekä herkullisia pieniä yksityiskohtia. Ja kaiken lisäksi se onnistuu jopa rokkaamaan komeasti! Kappale alkaa dramaattisesti Wakemanin väärin päin soitetulla kaikumaan jäävälllä pianonuotilla jonka päälle Howe alkaa sommittelemaan akustisella kitaralla koristeellisia kuvioita jotka vievät kuulijan ajatukset väkisinkin klassisen musiikin maailman suuntaan. Kappale räjähtää kunnolla käyntiin Squiren bassoriffin tullessa mukaan Brufordin erityisen kipakoiden virvelilyöntien saattelemana.

Squiren basso soi samaan aikaan poikkeuksellisen korkealta, hieman kitaramaisesti mutta samaan aikaan silti myös tyydyttävän rouheasti ja bassomaisen täyteläisesti. Squiren bassosoundi on ”Roundaboutissa” suorastaan maaginen. Tuntuu että teoriatasolla sen ei pitäisi toimia, mutta niinpä se vaan toimii. Toki Squiren rooli Yesissä on paljon enemmän kuin olla vain rytminen ankkuri vaan hän  on solisti muiden joukossa samaan aikaan toimien ikään kuin yhtyeen kapellimestarina. Kun Squire hidastaa tahtia, hidastaa sitä orgaanisesti koko yhtye. Yes ikään kuin hengittää Squiren tahdissa. Squiren erikoinen bassosoundi aiheutti ketkureaktion joka johti Brufordin korkeammalle viritettyyn virvelisoundiin. Bruford ymmärsi että leikatakseen Squiren läpi hänen olisi soitettava vieläkin terävämmin. Toki tämä oli kuulunut Yesin tyyliin jossain määrin alusta alkaen, mutta Fragilella tämän kokonaissoundin kehitys saavutti eräänlaisen lakipisteen.

Squiren ja Brufordin ohella myös Howe ja Wakeman saavat mukavasti soolotilaa ”Roundaboutissa” ja erityisesti Wakemanin Hammond-soolot ovat todella tulisia. Yes kuitenkin punoi kaikki soolot kappaleessa hienosti osaksi sävellystä eivätkä ne missään vaiheesssa kuulosta vain sooloilulta sooloilun vuoksi.

Yksi tärkeä osa ”Roundaboutia” on sen upeat vokaaliharmoniat. Jon Anderson hoitaa itseoikeutetusti tietenkin päävokaalit, mutta Squire ja Howe tukevat häntä taustalla pitkin kappaletta.

”Roundabout” kuulostaa soundiensa puolesta aivan täydelliseltä ja tuntuu että tuottaja Eddie Offord ja koko bändi on panostanut siihen erityisen paljon. Kappale onkin studio-formaatissaan niin täydellinen että itse en ole koskaan ollut ”Roundaboutin” liveversioista kovin innostunut vaikka kappaleesta suuri konserttisuosikki tulikin. Jon Andersonin ja Steve Howen säveltämästä yli kahdeksan minuuttisesta kappaleesta tuli kolmiminuuttiseksi pätkäistynä sinkkuna Yesin toistaiseksi isoin hitti sen yltäessä peräti sijalle 13 Amerikan listoilla.

Cans and Brahms

Upean ”Roundaboutin” jälkeen tunnelmat hieman lässähtävät Wakemanin Brahms -sovitus ”Cans And Brahmsin myötä. Alunperin Fragilella oli tarkoitus olla Wakemanin oma sävellys, mutta A&M -levy-yhtiö jonka alaisuuteen hän soolouransa puolesta kuului, esti tämän ja Yes joutui tyytymään tähän hieman hätäisesti kyhättyyn lainaversioon. Wakemanin yksin lukuisine koskettimineen soittama alle kaksi minuuttinen kappale on suht nolo tekele tuoden mieleen juustoisine syntetisaattori-soundeineen Tomitan ja vastaavien syntsa-pioneerien suoraviivaiset klassisen musiikin sovitukset. Rick Wakeman on urallaan osoittanut kyseenalaista tyylitajua lukuisia kertoja ja tämä oli ensimmäinen maistiainen siitä Yesin levyllä. Onneksi kappale on kuitenkin niin lyhyt ettei se ehdi levykokonaisuutta vakavasti vahingoittamaan.

Muita Yes-aiheisia juttuja löydät täältä >

We Have Heaven

Wakemanin kappaleesta siirrytään Jon Andersonin soolonumeroon (jota säestää tosin muu yhtye) ”We Have Heaven”. Anderson virittelee kappaleessaan jonkinlaista messiaanista sanomaa kryptisillä sanoituksillaan jotka hän laulaa monien päällekkäinäänitysten voimin. Yksi Anderson messua taustalla taukomatta värssyä ”Tell the moon dog, tell the march hare” jonka päälle pari muuta Andersonia sommittelee muita vokaaliosuuksia. Alle kaksi minuuttinen kappale on kiinnostava kokeellinen välipala ja sitä voi pitää jonkinmoisena etiäisenä Andersonin ensimmäisestä soololevystä Olias Of Sunhillow (1976).

South Side Of The Sky

Andersonin ja Squiren nimiin laitettu ”South Side Of The Sky”, mutta jonka sävellykseen, myös Howe ja Wakeman antoivat oman panoksensa, on yksi levyn kokokohdista. Dramaattisesti ja kulmikkaasti rokkaava synkkäsävyinen, suorastaan jotenkin uhkaavan kuuluinen kappale sisältää komeaa kitarointia Howelta ja hienon väliosan jossa Wakemanin piano-osuuksien päällä kuullaan moniäänistä sanatatonta vokalisointia Andersonilta, Squirelta ja Howelta. ”South Side Of The Sky” on jälleen hyvä osoitus Yesin taidosta saada musiikillisesti sofistikoitunut materiaali rokkaamaan hienosti. Kappaleen sanoitukset jotka kertovat ihmisen vääjäämättömästi epäonnistumiseen tuomitusta taistelusta kuolemaa vastaan ovat myös hyvä osoitus siitä että Yesin musiikissa ja lyriikoissa on kyse muustakin kuin kukkaista ja päivänpaisteesta kuten yleinen harhakäsitys on.

Five Percent For Nothing

”Five Percent For Nothing” on 35 sekunnissa ohi kiitävä Brufordin rummut musiikin keskiöön nostava miniatyyrisävellys. Kappaleessa on kiinnostavaa se miten rummut ovat pinnassa ja täysin pääosassa, mutta Brufordin hallitu nakutus ei silti varsinaisesti kuulosta rumpusoololta. Lyhyen kestonsa takia kappale jää kuitenkin suht merkityksettömäksi välikkeeksi ja olisikin ollut kovin kiinnostavaa kuulla Brufordin kehittelevän kappaletta pidemmälle.

Long Distance Runaround

Andersonin leikkisästi popahtava vain kolmiminuuttinen ”Long Distance Runaround” saa energiaa säkeistöissa käytetystä polyrytmisyydestä (Bruford soittaa toisessa tahtilajissa kuin muu bändi) ja duuri/molli vastakkainasettelusta. Mainio kappale.

The Fish (Schindleria Praematurus)

Squiren ”The Fish (Schindleria Praematurus)” sisältää bassokitaran lisäksi myös vokaaliharmonioita ja perkussioita, mutta pääosassa on Squiren nokkala basso-orkestraatio joka ahtaa lyhyeen tilaan monta kiinnostavaa teemaa. Squiren useamman päällekkäin äänitetyn 7/4 tahtilajissa kulkevan bassolinjan/riffin ympärille rakennettu kiinnostava pari minuuttinen ”The Fish (Schindleria Praematurus)” jatkuu saumattomasti ”Long Distance Runaroundista” ja toimii hienosti ikään kuin sen outrona.

Mood For A Day

Kuten The Yes Albumilla myös Fragilella Howe pääsee soittamaan akustisen soolokitarakappaleen. ”Mood For A Day” on hienovaraisen kepeä sävellys klassiselle kitaralle jonka tunnelmat vievät kuulijan ajatukset jonnekin Espanjan suuntaan. Kaunis kappale ja kuuluu mielestäni Steve Howen suht mittavan soolokitara-repertuaarin kirkkaimpien helmien joukkoon.

Heart Of The Sunrise

11 minuuttinen ”Heart Of The Sunrise” on Fragilen paitsi pisin myös monimutkaisin kappale. Lukuisia tahtilajin vaihdoksia ja upeita sooloja sisältävä kappale tunnetaan etenkin nopeasta Squiren kirjoittamasta, muutamaan kertaan biisin varrella toistuvasta riffi-osuudesta, jota koko bändi soittaa unisonona äärimmäisen tiukasti. Osio tuo mieleen King Crimsonin ”21st Century Schizoid Manin”. ja Yes onkin sittemmin myöntänyt että kyseinen Crimson -kappale oli esikuva ”Heart Of The Sunriselle”. Ja vaikka nopea osuus vaarallisen lähelle osuukin ”Schizoid Mania” vie Yes muuten kappaletta hyvin erilaiseen suuntaan. Herkkä lauluosuus jossa Anderson laulaa auringonnousun voimasta ja eksymisestä suurkaupunkiin on upea kontrasti kappeleen hektisemmille osuuksille. Bruford/Squire rytmiryhmä soittaa kappaleessa todella maukkaasti ja etenkin Bruford on omissa osuuksissaan aivan liekeissä synkopoiden ja jakaen rytmejä virtuoosimaisen kekseliäästi. ”Heart Of The Sunrise” on yksi niistä kappaleista joilla Bruford osoitti olevansa progressiivisen rockin yksi ehdottomasti taitavimmista rumpaleista. ”Heart Of The Sunrise” oli ehkäpä parasta Yes-musiikkia tähän mennessä ja hieno huipennos Fragilelle.

Epätasaisuudestaan huolimatta Fragile on palkitseva kuuntelukokemus eikä edes sen heikoimmat hetket yllättäen juuri häiritse kokonaisuutta. Ne on helppo ohittaa kevyinä välipaloina upean pääohjelmiston välissä. The Yes Album on ehkäpä eheämpi albumi, mutta Fragilen kirkkaimmat hetket loistavat niin upeasti että se mielestäni menee nenän mitalla edeltäjänsä ohi.

Fragile on levy joka aloitti Yesin ja kansitaiteilija Roger Deanin yhteistyön. Deanin maalaus miniatyyri-planeetasta jonka yllä liitää jonkinlainen puinen avaruuslaiva on mudostunut suorastaan ikoninen. Deanin pyöreämuotoisesta Yes-logosta tosin nähdään vasta eräänlainen prototyyppiversio.

Fragile sai ilmestyessään enimmäkseen positiiviset arviot musiikkilehdistössä ja valloitti myös ostavan yleisön sydämet. Vastoin Yesin tahtoa levy-yhtiön toimesta sinkuksi pilkottu ”Roundabout” hankki läjäpäin uutta yleisöä yhtyeelle ja siivitti bänsin suosion huimaan nousuun. Fragile ylsi albumilistalla peräti kymmmenen parhaan joukkoon niin Englannissa kuin USA:n jättimarkkoilla. Fragile myikin lopulta yli kaksi miljoonaa kappaletta ja on yhä yksi Yesin menestyneimmistä albumeista. Yesin dreamteam oli vauhdissa ja seuraavana vuonna olisi viisikon todellisen mestariteoksen vuoro.

Parhaat biisit: ”Roundabout”, ”South Side Of The Sky” ja ”Heart Of The Sunrise”

Arvosana: *****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Tutustu myös muihin vuoden 1971 huippulevyihin: Sijat 11-25

---

Kappaleet

A-puoli

1. ”Roundabout” (Anderson, Howe) 8:30
2. ”Cans and Brahms” (Johannes Brahms, arr. Wakeman) 1:38
3. ”We Have Heaven” (Anderson) 1:40
4. ”South Side of the Sky” (Anderson, Squire) 8:02

B-puoli

1. ”Five Per Cent for Nothing” (Bill Bruford)  0:35
2. ”Long Distance Runaround” (Anderson) 3:30
3. ”The Fish (Schindleria Praematurus)” (Squire) 2:39
4. ”Mood for a Day” (Howe) 3:00
5. ”Heart of the Sunrise” (Anderson, Squire, Bruford ) 11:27

Bändi:

Jon Anderson: laulu Steve Howe: sähkökitarat, akustiset kitarat, taustalaulu Chris Squire: basso, taustalaulu, sähkökitara Rick Wakeman: Hammond urut, flyygeli, RMI 368 Electra-Piano, cembalo, Mellotron, Minimoog Bill Bruford: rummut, perkussiot

Tuotanto: Yes & Eddie Offord

Levy-yhtiö: Atlantic

---

Muut levyarviot löydät täältä.