The Inner Mounting Flame on britti-kitaristi John McLaughlinin (s.1942) johtaman Mahavishnu Orchestran ensimmäinen studioalbumi. Konseptuaalisesti Mahavishnu Orchestra oli pitkälti jatkoa rumpali Tony Williamsin jazzrock -bändi Lifetimelle jossa McLaughlin oli soittanut yhdessä basisti Jack Brucen kanssa. Mahavishnu Orchestra jatkoi Lifetimen linjalla soittaen rouheaa ja vauhdikasta jazzrockia jossa pääosassa oli rock jazzin kustannuksella.
Mahavisnu Orchestraan McLaughlin kasasi todellisen monikansallisen valiojoukon. Mclaughlinin ensimmäisen rekrytoinnin oli tarkoitus olla amerikkalainen basisti Tony Levin, mutta Levinin kieltäydyttyä kunniasta nelikielisen varteen päätyi irlantilainen Rick Laird (1941-2021). Rumpuihin saatiin väkivahva panamalainen Billy Cobham (s.1944), koskettimiin tsekkoslovakialainen Jan Hammer (s.1948) ja Jean Luc Pontyn bändiin liittymisen kaaduttua viisumiongelmiin viulistiksi valikoitui amerikkalainen Jerry Goodman (s.1949).
The Inner Mounting Flame on suvereeni yhdistelmä hardrockmaista säröistä rajuutta ja jazzin virtuoosimaista ketteryyttä. Levyä voi pitää yhtenä ensimmäisistä jazz-rock -levyistä joka todella rokkaa kuin hirvi. Viisijalkainen sellainen toki koska Mahavishnu Orchestra ei juuri 4/4 tahtilajissa viihtynyt.
Yhtyeen ronski rock-ote onkin levyn merkittävimpiä vahvuuksia: vaikka sen musiikki on täynnä lähes yli-inhimillisiä soittosuorituksia tuntuu se silti koko ajan särmikkäältä ja vaaralliselta. Levyä ei ole puleerattu steriilin virheettömäksi vaan sointi on rosoinen ja kuulijalla on jatkuvasti ikään kuin pieni pelko siitä että muusikot todella soittavat kykyjensä äärirajoilla ja on mahdollista että koko touhu saattaa rysähtää kiville koska tahansa. No niin ei tietenkään käy.
McLauglinin sävellykset The Inner Mounting Flamella ovat rakenteiltaan suht yksinkertaisia vaikka yksittäiset soitto-osuudet ovatkin haastavia mm. epäsäännöllisten tahtilajien, eksoottisten skaalojen ja todella nopeiden tempojen ansiosta. Yhtyeen unisono-riffittely on usein myös hyvin vaikuttavaa kuultavaa.
Ja niin vaikuttava kuin bändi kokonaisuutena onkin niin pääosassa on kuitenkin itse kitarasankari John McLaughlin. McLaughlinin supernopea kitaravinguttelu oli jotain sellaista mitä ei oltu kuultu aiemmin. McLaughlin oli kuin Jimi Hendrix potenssiin kaksi. Tai ehkä ennemmin yhdistelmä Hendrixia ja saksofonisi John Coltranea. McLaughlin on usein sanonut olleensa nuorena vaikuttunut nimenomaan saksofoneista ei kitaristeista jotka eivät hänestä yltäneet 60-luvulla vielä lähellekään parhaiden puhaltajien taitoja. McLaughlinin miljoona-nuottia-minuutissa tiuttelut tällä levyllä ovat inspiroineet valtavaa määrää kitaristeja niin fuusiojazzin, progen kuin heavy metallinkin puolelta. Eikä aina imartelevin lopputuloksin. Tähän aikaan kyseessä oli kuitenkin tuore ilmiö ja kyllähän McLaughlinin soitto jopa nopeimpien tykityksien osalta on huomattavasti hienostuneempaa kuin juuri kenenkään hänen jalanjäljissään seuranneen kitaristin.
Suurin suosikkini levyn kappaleista on Cobhamin maanisen rumpaloinnin vauhdittama ”Noonward Race”. Basisti Rick Laird estää kappaletta ajautumasta täysin ulos kiertoradalta latomalla pöytään hypnoottisen bassogrooven jonka päällä neljä (jep, tässä bändissä rumpalikin sooloilee!) solistia pääsee revittelemään todella maukkaasti. Soolot aloittaa Goodman mukavan maanläheisen rupisella viulusoundilla, seuraavaksi Hammer pääsee vauhtiin todella jännästi metallisesti kaikuvalla kosketinsoitinsoundilla josta en ole aivan varma että onko se raskaasti efektoitu Fender Rhodes -sähköpiano (joka on Hammerin pääase levyllä) vai jonkinlainen urku. Yksi levyn kiinnostavimmista puolista itselleni onkin Jan Hammerin jännällä tavalla kirskuvat kosketinsoitinsoundit. Miehen soundeissa levyllä on yhä jotain futuristista, vierasta ja kiehtovaa. Hammerin jälkeen McLaughlin soittaa vielä vaikuttavan ja supernopean kitarasoolo jonka päälle Cobham takoo tuhdin rumpusoolon. Whoah! Tässä biisissä ei nuotteja säästellä. Kappale on kuin räjähtävä tulivuori joka tuhoaa kaiken tieltään. On todella helppo kuvitella miten vaikuttavalta kappale on kuulostanut vuonna 1971.
”Noonward Racen” ohella toinen keskeinen kappale levyllä on ”The Dance Of Maya” joka alkaa pahaenteisellä hieman King Crimsonin mieleen tuovilla soinnuilla muutaman minuutin jälkeen muuttuen epäsäännöllisissä tahtilajeissa kulkevaksi blues-rockiksi.
Levyllä on rauhallisemmatkin puolensa joista paras esimerkki on pääosin akustinen ”A Lotus on Irish Streams” joka sekin tosin etenee paikoin salamannopeasti sinkoilevien McLaughlinin akustisesta kitarastaan loihtimien nuottiryppäiden eteen päin potkimana ja sitten taas rauhoittuen lyyrisempiin tunnelmiin etenkin Hammerin kauniin pianon soiton myötä. Myös Goodmanin viulu saa mukavasti tilaa kappaleessa.
Edellä mainituista hiljaisemmista hetkistä huolimattta jään kaipaamaan The Inner Mounting Flamen sävellyksiltä hieman enemmän hienovaraisuutta ja polveilevuutta. Toisaalta levyn energinen ja tulinen jazzrock on virtuoosimaisine soittosuorituksineen silloin tällöin kuunneltuna todella sykähdyttävä kokemus.
The Inner Mounting Flame oli vahva startti Mahavishnu Orchestralle ja bändi nappasi itselleen välittömästi paikkansa 70-luvun suosituimpana jazzrock-yhtyeenä jonka ainoat todelliset haastajat suosion tasossa oli Weather Report ja Return To Forever.
Parhaat biisit: ”Noonward Race”, ”A Lotus on Irish Streams”, ”The Dance Of Maya”
Arvosana: ****½
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
- Meeting of the Spirits – 6.52
- Dawn – 5.10
- Noonward Race – 6.28
- A Lotus on Irish Streams – 5.39
- Vital Transformation – 6.16
- The Dance of Maya – 7.17
- You Know, You Know – 5.07
- Awakening – 3.32
Bändi:
John McLaughlin: kitarat Rick Laird: basso Jan Hammer: kosketinsoittimet Billy Cobham: rummut Jerry Goodman: viulu
Tuotanto: John McLaughlin
Levy-yhtiö: Columbia Records
Muut levyarviot löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Osuvasti tarinoita hienosta levystä. Kiitos.
TykkääTykkää
Kiitoksia että luit. 🙂
TykkääTykkää
Uskoakseni Hammerin soitin ”Noonward Racella” on Fender Rhodes. Ainakin se kuulostaa siltä, ja esimerkiksi McLaughlinin julkaisema partituuri kappaleesta antaa soittimeksi sähköpianon. Luultavasti hän on maustanut sointia vahvistimen ja särkijän lisäksi Leslie-kaapilla tai jopa rengasmodulaattorilla. Hän saa soittimen kuulostamaan paikoin enemmän sähkökitaralta kuin perinteiseltä jazzpianolta.
Mikä liittyy myös pointtiisi siitä, että McLaughlin otti vaikutteita enemmän jazzsaksofonisteilta kuin tuon ajan rockkitaristeilta. Varmasti esimerkiksi John Coltranen tyyli vaikutti häneen. Halusihin Allan Holdsworthkin soittaa saksofonia, mutta päätyi lopulta soittamaan kitaraansa (ja myöhemmin SynthAxea) niin että se kuulosti puhallinsoittimelta. Mike Ratledge soitti urkujaan hieman samalla tavalla kuin Coltrane saksofoniaan. Ja toisaalta Steve Hackett on myöntänyt, että hän sai uusia sävyjä soittoonsa yrittämällä soittaa Bachin pianoteoksia kitaralla tai matkia Tony Banksin uruilla luomia ääniä. Banks puolestaan oppi uutta joutuessaan soittamaan sähkökitarasooloja kosketinsoittimilla. En ole itse muusikko, mutta vaikutta siltä, että soittajalle on hyvin hedelmällistä lähestyä soitintaan toisen instrumentin näkökulmasta. Ainakin ennalta-arvattavimmat maneerit karisevat soitosta.
Olen samaa mieltä albumin vaaran tunnusta ja rosoisuudesta. Se on vaikuttavaa, vaikka muuten musiikki itseäni ei puhuttele kuin hetkittäin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Mites muut Mahavishnu Orchestran levyt? Toimivatko sinulle?
TykkääTykkää
Vaihtelevasti nekin toimivat. Ymmärrän kyllä musiikin taidokkuuden ja energian, mutta tämäntyyppinen jazzrock ei vain koskaan ole vedonnut minuun syvästi. Apocalypse toimii parhaiten kokonaisuutena. Pidän sen isommasta soinnista ja monipuolisemmista sävellyksistä.
TykkääLiked by 1 henkilö